— Minä pelkään teitä kauheasti.
— Ja mitä sinä pelkäät? Jos sinä käsket, niin en minä liiku tästä ovelta. Minä olen orjasi. Minä jään istumaan tänne kynnykselle ja vain katselen sinua silmiin. Minä en tahdo sinulle pahaa, miksi sinä siis minua vihaat? Sinä työnsit omalla kädelläsi Barissa veitsen ruumiiseesi, vaikka sinä jo kauvan olet tuntenut minut ja tiesit, että minä tulen sinua puolustamaan. Enhän minä ole sinulle vieras ihminen, vaan sydämellinen ystävä ja kuitenkin sinä työnsit veitsen ruumiiseesi, ruhtinatar!
Ruhtinattaren kalpeat kasvot punehtuivat.
— Minä tahdoin mieluummin valita kuoleman kuin häpeän, sanoi hän. — Ja minä vannon, että jollet sinä säästä minua, niin minä surmaan itseni, vaikkapa minun samalla täytyisi hukuttaa sieluni kadotukseen.
Tytön silmistä säkenöi tuli ja Bohun huomasi, että tuon Kurcewiczien ruhtinaallisesta verestä polveutuvan tytön kanssa ei ole leikkimistä, sillä epätoivon hetkellä hän toteuttaa mitä uhkaa ja asettaa puukkonsa tällä kertaa varmemmin.
Siksipä Bohun ei enään vastannut mitään, vaan astui pari askelta akkunaa kohden, istuutui kultakankaalla verhotulle penkille ja päästi päänsä vaipumaan.
Hiljaisuutta kesti hetken. — Ole huoleti, sanoi nyt Bohun. — Niinkauvan kuin minä olen selvänä ja niinkauvan kuin ei viina-kulta sytytä päätäni palamaan, niin kauvan olet sinä minulle kuin pyhimyskuva kirkossa. Siitä hetkestä asti kun sinut Barista löysin, olen ollut juomatta. Sitä ennen join juomistani ja huuhtelin alas onnettomuuttani viina-kullalla. Mitäpä minä muutakaan saatoin tehdä! Mutta nyt en ota suuhuni makeaa viiniä, en viiniä enkä paloviinaa.
Ruhtinatar vaikeni.
— Minä katselen sinua, ilahutan silmiäni sinun kauniilla näölläsi ja sitten minä lähden.
— Anna minulle takaisin vapauteni, sanoi tyttö.