— Oletko sitten vankeudessa? Sinähän olet herratar. Ja minne sinä tahtoisit lähteä? Kurcewiczit ovat kuolleet, tuli on niellyt kylät ja linnat, ruhtinas ei ole Lubniessa, hän marssii Chmielnickiä vastaan ja Chmielnicki häntä vastaan. Kaikkialla riehuu sota, veri vuotaa, kaikkialla on vain kasakoita ja sotilaita. Kuka säästää sinua kuka säälii sinua, kuka puolustaa sinua, paitsi minä?
Ruhtinatar kohotti silmänsä, sillä hän muisti, että maailmassa kuitenkin on joku, joka ottaisi hänet suojaansa, säälisi häntä ja puolustaisi. Hän ei tahtonut lausua hänen nimeänsä, jotta ei kiihoittaisi julmaa leijonaa. Ja samalla valtasi taasen syvä suru hänen sydämensä. Vieläkö hän elää, hän, jota hänen sielunsa on kaihonnut? Barissa ollessaan oli hän saanut tietää hänen elävän, sillä Zagloban lähdettyä oli hän kuullut ankaran ruhtinaan voittojen yhteydessä lausuttavan herra Skrzetuskin nimen. Mutta kuinka monta päivää ja yötä olikaan siitä jo kulunut, kuinka monta taistelua olikaan saattanut senjälkeen tapahtua ja kuinka moni onnettomuus olikaan saattanut senjälkeen kohdata Skrzetuskia! Vain Bohunilta hän nyt olisi voinut saada hänestä tietoja, mutta hän ei tahtonut eikä uskaltanut kysyä.
Ruhtinattaren pää vaipui tyynyille.
— Täytyykö minun siis jäädä tänne vangiksi? kysyi hän valittaen. — Mitä minä olen teille tehnyt, että te kuljette kintereilläni kuin onnettomuus?
Kasakka kohotti päätänsä ja alkoi puhua niin hiljaa, että hänen äänensä tuskin kuului.
— Mitä sinä olet tehnyt minulle, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että jos minä olen sinulle onnettomuus, niin olet sinäkin onnettomuus minulle. Jos minä en olisi rakastunut sinuun, niin olisin vapaa kuin aron tuuli, vapaa sydämeltä ja sielulta, olisin kunniakas kuin itse Konasewicz Sahajdaczny. Sinun kasvosi ovat olleet minun onnettomuuteni, sinun silmäsi ovat olleet minun onnettomuuteni. Ei ole minulle rakas vapaus eikä kasakan kunnia. Mitä on minulle merkinnyt naisten kauneus, senjälkeen kun sinä lapsesta olit kasvanut neidoksi. Kerran minä valloitin galeerin, joka kuljetti sulttaanille mitä kauneimpia tyttöjä eikä yksikään niistä voittanut minun sydäntäni. Kasakkaveljet leikittelivät heillä ja sitten minä käskin sitoa jokaiselle kiven kaulaan ja oikopäätä veteen! Ennen en pelännyt ketään, en välittänyt mistään, kävin sotaa pakanoita vastaan, otin saalista ja olin arolla kuin ruhtinas linnassaan! Ja mitä olen tänään? Kas täällä istun nyt orjana, kerjään sinulta hyvää sanaa enkä vain saa, enkä ole koskaan kuullut sitä huuliltasi, en edes silloin, kun veljesi ja tätisi kosivat minun puolestani. Oi jospa sinä, tyttö, olisit minulle toisenlainen, jos sinä olisit toisenlainen, niin ei olisi tapahtunut, mikä on tapahtunut. En olisi surmannut sinun omaisiasi, en olisi ottanut osaa kapinaan enkä veljeillyt talonpoikien kanssa. Mutta sinun tähtesi olen minä kadottanut järkeni. Sinä olisit voinut johdattaa minut minne olisit tahtonut ja minä olisin sinun tähtesi antanut vereni ja henkeni. Mutta nyt olen minä kokonaan tahrattu aatelisverellä, ja ennen minä surmasin vain tatareja ja toin saalista sinulle, jotta sinä kävisit kullassa ja jalokivissä kuin Jumalan kerubi. Miksi et sinä silloin rakastanut minua? Oi raskas, raskas on ollakseni, sääli toki sydän-raukkaani, sääli sydän-raukkaani! En saa elää sinun kanssasi enkä voi elää ilman sinua, en saata olla kaukana sinusta enkä lähellä sinua, en mäellä enkä laaksossa, sinä minun kyyhkyläiseni, sinä minun sydänkäpyseni! Oi, anna minulle anteeksi, että tulin Rozlogiin hakemaan sinua kasakan tapaan sapelilla ja tulella. Mutta minä olin juovuksissa vihasta ruhtinaita kohtaan ja olin matkalla juonut viinaa, minä onneton ryöväri! Ja kun sinä sitten pakenit minulta, niin ulvoin sinun jälkeesi niinkuin koira, haavojani pakotti eikä ruoka maistunut ja minä rukoilin Kuolemaa, että hän ottaisi minut luokseen. Ja nyt sinä tahdot, että minä antaisin sinut pois ja kadottaisin sinut jälleen, sinä kyyhkyläiseni, sydänkäpyseni!
Kasakka keskeytti, sillä hänen äänensä takertui kurkkuun ja hän seisoi siinä melkein valittaen, mutta Helenan kasvot vuoroin punehtuivat, vuoroin kalpenivat. Jota enemmän Bohunin sanoissa ilmeni hänen, suunnaton rakkautensa, sitä suurempi kuilu aukeni tytön ja hänen välilleen, kuilu pohjaton ja vailla pelastuksen toivoa.
Kasakka rauhoittui hetkeksi, tuli hiukan tajuihinsa ja puhui edelleen:
— Pyydä mitä tahdot. Katso kuinka tämä tupa on koristettu, kaikki on minun tavaraani, saalista Barista. Minä toin sen kuudella hevosella sinua varten. Pyydä mitä tahdot, keltaista kultaa, loistavia pukuja, kalleuksia, nöyriä orjia. Minä olen rikas, minulla on omaanikin yllin kyllin, eivätkä Chmielnicki ja Krywonos kitsastele antaa minulle lisää. Sinä saat asua kuin ruhtinatar Wisniowiecki, minä hankin sinulle linnoja, minä lahjoitan sinulle puolen Ukrainaa, sillä vaikka minä olenkin kasakka-atamani enkä aatelismies, niin minun komennossani on kymmenen tuhatta sotilasta, siis enemmän kuin ruhtinas Jeremillä on johdettavana. Pyydä mitä tahdot kunhan vain et karkaa minun luotani, kunhan vain jäät olemaan kanssani, kyyhkyläiseni, ja kunhan vain rakastat minua.
Ruhtinatar kohottautui vuoteellaan. Hän oli hyvin kalpea, mutta hänen ihanat kasvonsa ilmaisivat niin murtumatonta tahtoa, ylpeyttä ja voimaa, että tämä kyyhkyläinen tällä hetkellä paremmin oli nuoren kotkan kaltainen.