Zagloba, joka tarkasti seurasi kaikkea, pani merkille, ettei
Eljaszenkon synkillä kasvoilla kuvastunut pienintäkään levottomuutta.
Hän oli liian varma atamanistansa.
Bohun kääntyi nyt vuorostaan ylpeästi aatelismiesten puoleen.
— No, toiselle kuolema, toiselle elämä, saatamme lähteä.
— Onkin aika, vastasivat kaikki, kääntäen kontushin liepeet vyön alle ja ottaen sapelit kainaloonsa.
He lähtivät nyt krouvin eteen ja kulkivat puroa kohden, joka virtasi orapihlajoiden, villien ruusujen, kriikunapensaiden ja mäntyjen välissä. Lokakuu varisteli jo lehtiä pensaista, mutta viidakko häämöitti tiheydessään kuin mikäkin musta kangaskaistale, joka läpi autioiden kenttien on vedetty metsiä kohden. Päivä oli tosin kalpea, mutta leppeä ja täynnä syksyn alakuloista suloa. Aurinko paarmasi ystävällisesti kullallaan puitten paljastuneet oksat ja valaisi keltaiset hiekkasärkät puron oikealla rannalla. Juuri noita hiekkasärkkiä kohden astelivat taistelijat ja heidän todistajansa.
— Tuolla pysähdymme, sanoi Zagloba.
— Hyvä, vastasivat kaikki.
Zagloba kävi yhä levottomammaksi. Vihdoin lähestyi hän Wolodyjowskia ja kuiskasi:
— Herra Michal…
— No, mikä on?