— Onko todella niin?
— Vakuutan ritarisanallani.
— Sopikaa siis keskenänne! huusivat Sielickit ja Kuszel.
— Olkoon menneeksi, sanoi Charlamp, levittäen käsiänsä.
Herra Wolodyjowski lankesi hänen syliinsä ja he suutelivat toisiansa, niin että hiekkasärkät raikuivat. Herra Charlamp sanoi:
— Enpäs minä tosiaan olisi luullut, että te noin perinpohjin läjähyttelisitte tuota jättiläistä, sillä kyllä hänkin osasi käytellä sapeliaan.
— En minäkään olisi uskonut häntä tuollaiseksi miekkailumestariksi.
Ja mistä hän on taitonsa oppinut?
Samassa kääntyi yleinen huomio maassa makaavaan kasakkaan, jonka Eljaszenko sillä välin oli kääntänyt niin että kasvot olivat ylöspäin ja josta hän itkien etsi elonmerkkiä. Bohunin kasvoja oli vaikea tuntea, sillä niitä peitti päähän isketyistä haavoista vuotava veri, pian hyytyen viileässä ilmassa. Paita hänen rinnallaan oli sekin veren peitossa, mutta ruumiissa tuntui kuitenkin vielä elon merkkejä. Se hytkähteli nähtävästi kuoleman kouristuksissa, jalat vielä värähtelivät ja sormet, jotka olivat koukistuneet kuin kynsiksi, tunkeutuivat hiekkaan. Zagloba katsahti häneen ja heilautti kättään.
— Hän on saanut tarpeekseen, hän jättää hyvästi maailmalle.
— Ai, huudahti samassa toinen Sielickeistä, katsahtaen hänkin ruumiiseen, — hän on jo kuollut. Onpa hän miltei lyöty kahtia.