— Hän olikin aika ritari, mutisi päätään nyökyttäen Wolodyjowski.
— Tiedän minäkin yhtä ja toista siitä miehestä, lisäsi Zagloba.
Sillävälin oli Eljaszenko koettanut nostaa ylös ja viedä pois atamanin ruumiin, mutta ei jaksanut, koska hän oli jotenkin hento mies eikä enään nuorikaan ja Bohun taas oli melkein jättiläiskokoinen. Krouvi oli muutaman sadan askeleen päässä ja Bohun saattoi heittää henkensä millä hetkellä hyvänsä. Tämän huomatessaan kääntyi esauli aatelismiesten puoleen:
— Herrat, huusi hän, pannen kätensä ristiin, — auttakaa Vapahtajan ja pyhän Neitsyen tähden. Älkää salliko hänen kuolla täällä kuin koira. Minä olen vanha enkä jaksa ja muut ihmiset ovat kaukana…
Aatelismiehet katselivat toisiinsa. Suuttumus Bohuniin oli jo kadonnut kaikkien sydämistä.
— Eihän häntä voi jättää tänne kuin koiraa, ärähti ensimäisenä Zagloba, — koska kerran olemme ryhtyneet hänen kanssaan kaksintaisteluun, niin ei hän ole meidän silmissämme mikään moukka, vaan sotilas, jota tulee auttaa. Kuka kantaa minun kanssani, hyvät herrat?
— Minä, sanoi Wolodyjowski.
— Kantakaa hänet sitten minun viitassani, lisäsi Charlamp.
Hetken perästä makasi Bohun jo vaipalla ja sen kulmiin tarttuivat Zagloba, Wolodyjowski, Kuszel ja Eljaszenko. Ja koko saattojoukko lähti Charlampin ja Sielickien seuratessa, hitain askelin majataloa kohti.
— Sitkeässä henki hänellä vain on, vieläkin hän liikkuu, sanoi Zagloba. — Hyvä Jumala, jos joku olisi minulle sanonut, että minusta tulee hänen hoitajattarensa, ja että minä tulen häntä näin kantamaan, niin minä olisin luullut hänen tekevän pilkkaa! Minulla on liian hellä sydän, minä tiedän sen itsekin. Mutta vaikealta tuntuu. Vielä minä hoidan hänen haavansakin. Toivon, ettemme enään kohtaa toisiamme toisessa maailmassa, säilyttäköön hän siellä minut hyvässä muistossa.