— Teidän ruhtinaallinen armonne on meidän kaikkien isä, sanoi Wolodyjowski, — siksi tahdomme elämämme iän pysyä uskollisina palveluksessanne.
— En tiedä vaikka palvelus minun luonani piankin tulisi leivättömäksi, sanoi ruhtinas, — jos nimittäin minulta menee koko Dnieperin takainen omaisuuteni. Mutta niin kauvan kuin varojani riittää, on se minkä minä omistan myöskin teidän omaanne.
— Oi, huudahti herra Michal, — meidän omaisuuspahaisemme tulee aina kuulumaan teidän ruhtinaalliselle armollenne.
— Minun muiden muassa! sanoi Zagloba.
— Vielä ei sitä tarvita, vastasi ruhtinas ystävällisesti. — Minä kyllä toivon, että jos menetän kaikki, niin Puolan valtakunta tulee muistamaan ainakin lapsiani.
Ruhtinas aavisti nähtävästi näin puhuessaan oikein, sillä valtakunta antoi todella kymmenkunta vuotta myöhemmin hänen ainoalle pojalleen sen mitä sillä oli parasta — Puolan kruunun. Mutta sitä ennen Jeremin jättiläisomaisuutta kyllä todenteolla järkytettiin.
— Me suoriuduimme hyvin, sanoi Zagloba, kun he yhdessä Wolodyjowskin kanssa olivat lähteneet ruhtinaan luota. — Nyt voitte olla varma ylennyksestänne. Näyttäkääppä nyt sitä sormusta. Se on totta tosiaan sadan dukaatin arvoinen, sillä siinä on sangen kaunis kivi. Kysykääppä huomenna joltakin armenialaiselta basaarissa. Sillä summalla saattaisi uida syönnissä ja juonnissa ja muissa ihanuuksissa — vai mitä arvelette, herra Michal? Sotamiehen elämänsääntö on: tänään elän, huomenna lahoan. Josta seuraa, että huomista varten ei kannata säästää. Lyhyt on ihmisen elämä, lyhyt, herra Michal. Tärkeintä on, että ruhtinas tästä lähin pitää teitä rakkaassa muistossa. Vaikka hän Skrzetuskille olisi antanut kymmenen kertaa niin paljon senjohdosta, että Bohun saatiin häviämään, niin te kuitenkin olette suorittanut päätyön! Te saatatte toivoa suuria suosionosoituksia! Vähänkös ruhtinas on ritareilleen luovuttanut maatiloja elinajaksi tai kokonaan lahjoittanutkin. Mitä tuosta tuollaisesta sormuksesta! Varmaan teitä vielä odottaa jokin runsas tulo ja lopuksi ruhtinas naittaa teidät jollekulle sukulaiselleen.
Herra Michal hypähti pystyyn.
— Mistä te tiedätte, että…?
— Että mitä?