— Menettäköön vain, minä olisin valmis leikkaamaan häneltä korvat, niinkuin herra Dunczewskilta.
— Jättäkää te hänet rauhaan. Minä en mitenkään soisi teidän tulevan hänen vihamiehekseen.
— No, no, kunhan minä nyt ensin hänet näenkin. Tämä herra Zagloban toivomus täyttyi pikemmin kuin hän oli uskonutkaan. Oli tultu Konskowolaan, Wolodyjowski päätti, että levähdettäisiin, koska hevoset jo olivat sangen väsyneet. Kuka saattaakaan kuvata molempien ystävien hämmästystä, kun he astuessaan majatalon pimeään porstuaan, tunsivat ensimäisen vastaantulevan aatelismiehen herra Podbipientaksi.
— Mitä kuuluu? — Siitä onkin jo pitkä aika kun tavattiin! huudahti Zagloba. — Eivätpä kasakat vielä ole Zamoscissa lyöneet teitä kuoliaaksi.
Herra Podbipienta syleili vuoronperään molempia sekä suuteli heitä poskille.
— Olipa hauskaa, että tapasimme, toisteli hän iloisena.
— Minne olette matkalla? kysyi Wolodyjowski.
— Varsovaan herra ruhtinaan luo.
— Ruhtinas ei ole Varsovassa. Hän on kuninkaan seurassa lähtenyt
Krakovaan, hänen tulee kruunajaisissa kantaa omenaa hänen edessään.
— Ja minut lähetti herra Weyher Varsovaan viemään kirjettä ja kysymään, minne ruhtinaan rykmenttien on mentävä, niitä kun ei enään, Jumalan kiitos, tarvita Zamoscissa.