— Te olette aina samanlainen, sanoi liettualainen, huono te olette kuuntelemaan. — Me luulimme siis, etteivät he ryhtyisi ryntäämään, mutta hepäs yhtäkkiä kuin hullut itsepäisesti rakentamaan ryntäyskoneita ja sitten oikopäätä hyökkäämään meidän päällemme. Myöhemmin kävi selville, ettei Chmielnicki itse ollut tahtonut sitä, vaan oli Czarnota, heidän leiripäällikkönsä, ahdistanut häntä ja sanonut pelon menneen häneen sekä että hän jo aikoo ruveta veljeilemään ljahien kanssa. Ja niin suostui Chmielnicki vihdoin ja lähetti Czarnotan ensimäisenä ryntäämään. Mitä kaikkea tapahtuikaan, veliseni, on mahdoton kuvata. Maailmaa ei enään saattanut tulelta ja savulta eroittaa. Alussa he liikkuivat rohkeasti, loivat kaivoksen täyteen maata, kiipeilivät muureille. Mutta sitten me heidät löylytimme niin, että he lähtivät tiehensä sekä muureilta että omien koneittensa luota. Vasta sitten me neljän lippukunnan voimalla ryntäsimme heidän perässään ja teurastimme heitä kuin karjaa.
Wolodyjowski hieroi käsiään.
— Hui, vahinko, etten minä saanut olla mukana siinä juhlassa! huusi hän ihastuneena.
— Minäkin olisin mielelläni ollut siellä mukana, sanoi Zagloba tyynellä varmuudella.
— Ja silloin kunnostautuivat huomattavammin herrat Skrzetuski ja Jakob Regowski, jatkoi liettualainen. — Molemmat oivallisia ritareita, mutta aina riidassa keskenään. Erittäinkin oli herra Regowski suutuksissaan Skrzetuskiin. Varmaan olisi hän hakenut riitaa, jollei herra Weyher kuolemanuhalla olisi kieltänyt kaksintaisteluja. Me emme alussa ymmärtäneet herra Regowskin tarkoitusta, mutta sitten kävi selville, että hän on sukua herra Laszczille, jonka ruhtinas kerran, kuten muistatte, herra Skrzetuskin tähden oli karkoittanut leiristä. Tästä syystä vihasi Regowski ruhtinasta, meitä kaikkia ja erittäinkin Skrzetuskia. Siitä johtui myöskin kateus ja kilpailu heidän välillään, koska molemmat piirityksen aikana olivat saavuttaneet suurta kunniaa ja toinen tahtoi olla toista etevämpi. Molemmat olivat he ensimäisinä sekä muureilla että hyökkäyksissä, kunnes Chmielnicki vihdoin, kyllästyneenä rynnistyksiin, alkoi säännöllisen piirityksen. Tämän aikana käytti hän kaikenlaisia ovelia temppuja, koettaen niiden avulla saada käsiinsä kaupungin.
— Hänelläpä onkin suurin luottamus viekkauteen, sanoi Zagloba.
— Hullu mies ja lisäksi luonteeltaan alhainen, jatkoi Podbipienta. — Hän luuli herra Weyheriä saksalaiseksi — nähtävästi ei hän ollut kuullut sennimisistä Pommerin herttuoista, ja kirjoitti hänelle kirjeen, jossa kehoitti starostaa muka ulkomaalaisena ja palkkasoturina petokseen. Mutta nytpä kirjoitti herra Weyher hänelle vastauksen, missä esitti mitä miehiä hän on ja kuinka katalasti Chmielnicki oli koettanut johtaa häntä kiusaukseen. Osoittaakseen arvoaan mielenosoituksellisemmin tahtoi starosta lähettää tämän kirjeen jonkun huomattavamman henkilön kuin torvensoittajan kautta, ja kun lähteminen sellaisten villien petojen joukkoon on samaa kuin syöksyminen surman suuhun, niin ei upseerien joukossa ollut läheteiksi halukkaita, toiset pitivät itseään myöskin liian hyvinä. Mutta minäpä lähdin ja kuulkaa nyt: vasta nyt alkaa mielenkiintoisin osa.
— Mehän olemme yhtenä korvana, sanoivat molemmat ystävät.
— Minä siis lähdin ja tapasin hetmanin juovuksissa. Hän otti minut vastaan ivallisesti, varsinkin oli tämä tunne huomattavissa, kun hän oli lukenut kirjeen. Hän uhkasi minua silloin nuijallaan. Mutta minäpä nöyrästi uskoin sieluni Jumalan huomaan ja aattelin itsekseni: jos hän koskee minuun, niin lyön häntä nyrkillä päähän — mitä siinä muutakaan olisi voinut, rakkaat veljet.
— Miehekkäästi ajateltu, sanoi hiukan innostuneena Zagloba.