— Niin, mitä? huudahti Zagloba, levittäen kätensä. — Meillähän ei nyt ole mitään päämäärää. Hänen on hyvä kulkea kauppiaitten mukana, sillä hän voi siten kenenkään ihmettelemättä kurkistella joka paikkaan, loka talonpoikaismajassa ja mökissä on nykyään ostohaluisia, koska puolet valtakuntaa on ollut ryöstön alaisena. Meidän, herra Michal, olisi vaikeaa päästä Jampolin taa. Skrzetuski on musta kuin valakialainen ja voi helposti käydä armeenialaisesta. Teidät sensijaan heti tunnettaisiin kauranvärisistä viiksistänne. Yhtä vaikeaa olisi liikkua talonpojan puvussa… Siunatkoon Jumala Skrzetuskia. Me emme siellä saa aikaan mitään, se minun täytyy tunnustaa, vaikka minua harmittaakin, ettemme voi edes kättämme nostaa neito raukan vapauttamiseksi. Suuren palveluksen teimme kuitenkin Skrzetuskille, kun löimme Bohunin kuoliaaksi, sillä jos hän olisi elävien joukossa, en takaisi Jan herran terveyttä.

Wolodyjowski kävi hyvin tyytymättömäksi. Hän oli toivonut seikkailurikasta matkaa ja nyt oli edessä pitkä ja ikävä odotus Zbarazissa.

— Jospa lähtisimme edes Kamienieciin asti, sanoi hän.

— Mitäs me siellä teemme ja millä siellä elämme? vastasi Zagloba. — Yhdentekeväähän on mihin muureihin me tässä sienetymme. Meidän täytyy odottaa odottamistamme, sillä tuollainen matka saattaa Skrzetuskilta viedä paljon aikaa. Niin kauvan kuin ihminen puuhaa ja häärää, pysyy hän nuorena — herra Zagloba laski tässä surumielisenä pään rinnalleen —, mutta toimettomuudessa hän vanhenee. Tämä on kyllä vaikeaa, mutta tulkoon hän nyt siellä toimeen ilman meitä. Huomiseksi tilaamme juhlallisen messun, jotta Jumala siunaisi hänen ponnistuksensa. Me olemme tappaneet Bohunin, onhan syytä kiittää siitäkin. Päästäkää irti satulanne, herra Michal, meidän täytyy odottaa.

Huomisesta alkoivat ystävillemme pitkät yksitoikkoiset odotuksen päivät, päivät, joihin eivät juomingit eikä luupelikään voineet tuottaa vaihtelua. Näitä päiviä jatkui loppumattomiin. Sillävälin läheni ankara talvi. Lumi verhosi kyynäränpaksuisella peitteellään Zbarazin vallit ja koko maan. Metsän eläimet ja linnut lähentelivät ihmisasumuksia. Päivät pääksytyksin kuului lukemattomien varis- ja korppilaumojen rääkynää. Kului koko joulukuu, kului tammikuu ja helmikuukin, mutta Skrzetuskista vain ei kuulunut mitään.

Herra Wolodyjowski ratsasti Tarnopoliin hakemaan seikkailuja. Zagloba murjotti paikallaan synkän näköisenä ja väitti vanhenevansa.

KUUDESTOISTA LUKU.

Komisaarit, jotka Puolan hallitus oli lähettänyt neuvottelemaan rauhasta Chmielnickin kanssa, saapuivat vihdoin, koettuaan mitä suurimpia vaikeuksia, Nowosiolkiin ja pysähtyivät sinne odottamaan silloin Czehrynissä oleskelevan voitollisen hetmanin vastausta. He olivat alakuloisia ja rasittuneita, sillä matkalla oli heitä alituisesti uhannut kuolema ja vaikeudet olivat joka askeleella lisääntyneet. Yöt päivät ympäröivät heitä roskaväen joukot, murhaamisesta ja sodasta äärimmilleen villeytyneinä ja ulvoen vaatien komisarien kuolemaa. Vähän päästä kohtasivat he omin päin toimivia joukkueita, joissa oli ryöväreitä ja villejä härkäpaimenia, olioita, joilla ei ollut vähintäkään käsitystä kansojen oikeudesta. He himosivat vain verta ja saalista. Komisaareilla oli tosin suojajoukkona sata ratsua, joita herra Bryszowski johti ja sitäpaitsi oli itse Chmielnicki, hyvin arvaten mikä heitä saattoi kohdata, lähettänyt heidän turvakseen eversti Doniecin ynnä neljäsataa kasakkaa. Mutta tämä saattojoukko tuntui käyvän riittämättömäksi, villit laumat kun kasvoivat joka hetki, tullen yhä uhkaavammiksi. Jos joku komisaarien seurueesta tai palvelijoista hetkeksikään loittoni pääjoukosta, hävisi hän heti jäljettömiin. He olivat kuin kourallinen matkustajia susilauman keskellä. Ja niin kului päivä- ja viikkokausia, kunnes yösijalla Nowosiolkissa kaikkien mielestä tuntui, että viimeinen hetki oli tullut. Rakuunasaattojoukko ja Doniecin kasakat olivat jo illasta lähtien käyneet täydellistä taistelua puolustaakseen komisaarien henkeä. Nämä rukoilivat jo kuolevien rukouksia ja uskoivat henkensä Jumalan huomaan. Karmeliittamunkki Lentowski jakeli heille kullekin vuoronperään synninpäästön. Sillaikaa kuului akkunain takaa tuulen mukana kauheaa kirkunaa, laukauksia, helvetillistä naurua, viikatteiden helinää ja huutoja: surma heille! sekä uhkauksia vojevoda Kisielin henkeä vastaan, hän kun pääasiassa oli heidän raivonsa esineenä.

Se oli kauhun yö, pitkä talvinen yö. Vojevoda Kisiel nojasi päätään käsiinsä, istuen tuntikausia liikkumattomana. Hän ei pelännyt kuolemaa, sillä siitä asti, kun Huszczasta lähdettiin, oli hän ollut niin uupunut, rasittunut ja uneton, että hän mieluummin olisi toivottanut kuoleman tervetulleeksi. Hänen sieluansa kalvoi näet pohjaton epätoivo. Hänhän synnynnäisenä rusiinina oli ensinnä ryhtynyt rauhoittajan tehtävään tässä kuulumattomassa sodassa. Kaikkialla, senaatissa ja valtiopäivillä oli hän esiintynyt sovittelujen innokkaimpana puoltajana, hän oli kannattanut kanslerin ja primaksen politiikkaa, hän oli mitä voimakkaimmin tuominnut Jeremin menettelyn ja hän oli kaiken aikaa toiminut siinä hyvässä uskossa, että hän ajaa sekä kasakkain että valtakunnan onnen asiaa. Koko palavalla sielullaan oli hän uskonut, että sovittelut ja myönnytykset lepyttävät, rauhoittavat ja lähentävät kaikki valtakunnan jäsenet toisiinsa. Mutta juuri nyt, samalla hetkellä jolloin hän oli viemässä hetmanin nuijaa Chmielnickille ja myönnytyksiä kasakoille, täytyi hänen epätoivoisasti katsella asemaa, selvästi nähden ponnistustensa hyödyttömyyden. Hän näki jalkojensa alla tyhjyyden kuilun.

— Eivätkö he tahdokaan mitään muuta kuin verta? Eivätkö he pyrikään muuhun vapauteen kuin ryöväämisen ja murhapolton? ajatteli vojevoda epätoivoissaan ja katkera valitus pääsi hänen jalosukuisesta rinnastaan.