Sitten hän sanoi Skrzetuskilie: — Mitä te meiltä haluatte?
— Että sallisitte minun lähteä mukaanne.
— Te ryömitte suoraan lohikäärmeen kitaan, mutta, koska sitä tahdotte, niin emme pane vastaankaan.
Skrzetuski kumarsi vaieten. Kisiel katseli häneen ihmetellen. Tuskan ilme nuoren ritarin ankarilla kasvoilla hämmästytti häntä.
— Sanokaa minulle, virkkoi hän, — mikä ajaa teitä tähän hornaan, jonne ei kukaan mene vapaaehtoisesti.
— Onnettomuus, jaloarvoinen vojevoda.
— Turhaanhan sitä kysyin, sanoi Kisiel, — varmaan olette kadottanut jonkun läheisen ja etsitte häntä.
— Aivan niin.
— Onko siitä kauvankin, kun se tapahtui?
— Viime kevännä.