— Kuinka? Ja nyt vasta te olette lähtenyt etsimään. Siitähän on likemmä vuosi, mitä te olette tehnyt tähän asti?
— Olen taistellut ruhtinasvojevodan johdolla.
— Eikö niin jalomielinen herra ole suonut teille lomaa?
— En ole itse tahtonut.
Kisiel katsahti taasen nuoreen ritariin. Seurasi äänettömyys, jonka vihdoin katkaisi Kiovan kastellaani.
— Mehän kaikki, jotka olemme palvelleet yhdessä ruhtinaan kanssa, tunnemme tämän kavaljeerin onnettomuuden — olemmehan sen johdosta vuodattaneet monta kyyneltä. Mutta se, että hän koko sodan ajan on tahtonut palvella isänmaataan omaa parastansa katsomatta, se on sitä kiitettävämpää. Se tarjoaa harvinaisen esimerkin meidän turmeltuneella ajallamme.
— Jos minun sanani merkitsee Chmielnickille jotakin, niin uskokaa, etten jätä sitä käyttämättä teidän hyväksenne, sanoi Kisiel. Skrzetuski kumarsi uudelleen.
— Lähtekää nyt lepäämään, sanoi vojevoda ystävällisesti, — sillä varmaan te olette sangen uupunut niinkuin me kaikkikin, joilla ei ole ollut hetken lepoa.
— Minä otan hänet huoneeseeni, hän on minun sukulaiseni, sanoi jahtimestari Krzetowski.
— Lähtekäämme mekin kaikki levolle, kuka tietää saammeko seuraavana yönä nukkua, sanoi Brzozowski.