Puna kohosi Kisielin kalpeille kasvoille.
— Minä edustan täällä kuninkaan persoonaa. Chmielnickin kulmat vetäytyivät ryppyyn entistä enemmän, mutta hän hillitsi itsensä, istuutui vasemmalle puolelle ja mutisi:
— Olkoon kuningas Varsovassa, minä olen Ukrainassa. Huomaan etten vieläkään ole tarpeeksi nujertanut teidän niskojanne.
Kisiel ei enään vastannut, kohotti vain silmänsä taivasta kohden. Hän tunsi jo esimakua siitä mikä häntä odotti. Tällä hetkellä hän ajatteli, että jos matka Chmielnickin luo oli ollut Golgata, niin lähettiläänä-oleminen hänen luonansa oli itse helvetti.
Hevoset kiitivät kaupunkia kohti, josta jyrisi vastaan kaksikymmentä tykkiä ja kaikki kellot soivat. Ikäänkuin peläten että komisaarit pitäisivät tätä pauhua kunnianosoituksena yksinomaan heitä varten, sanoi Chmielnicki vojevodalle:
— Minä olen tällä tavalla ottanut vastaan muitakin lähettiläitä kuin teitä.
Ja Chmielnicki puhui totta, sillä hänen luoksensa oli todella jo saapunut lähettiläitä niinkuin hallitsevan ruhtinaan luo ikään. Palatessa Zamoscin luota, kun kuninkaanvaalin ja liettualaisten joukkojen tuottamien tappioiden vaikutus vielä oli tuore, ei hetmanin sydämessä ollut puoltakaan tästä ylpeydestä. Mutta kun Kiova oli käynyt häntä vastaan kynttilät ja liput käsissä, kun Kiovan akatemia oli tervehtinyt häntä Mooseksena ja kansan vapauttajana ljahien orjuudesta, häntä jonka nimikin "Bohdan" (Jumalan lahja) jo oli hyvä enne, tamquam Moysem, servatorem, salvatorem, liberatorem populi de servitute lechica, et bono omine Bohdan; kun häntä oli kutsuttu yksinpä kuuluisaksi ruhtinaaksikin, illustrissimus princeps, silloin hänessä — aikalaisten sanojen mukaan — peto oli nostanut päänsä. Hän tunsi todellakin voimansa ja jalkojensa alla sen pohjan, joka häneltä tähän asti oli puuttunut.
Ulkomaat olivat toimittamalla lähetystöjä Chmielnickin luo vaieten tunnustaneet sekä hänen mahtinsa että riippumattomuutensa. Pysyvä ystävyys tatarilaisten kanssa, joka maksettiin etupäässä sallimalla heidän ryöstää ja viedä maahansa orjia Ukrainasta, takasi Chmielnickille turvan jokaista vihollista vastaan. Siksipä hän, joka vielä Zamoscin luona tunnusti kuninkaan yliherruuden ja kuunteli hänen tahtoaan, nyt ylpeyden paisuttamana ja vakuutettuna omasta voimastaan, valtakunnan epäjärjestyksestä ja sen päälliköiden kykenemättömyydestä, oli valmis nostamaan kätensä itse kuningasta vastaan. Hänen synkkä sielunsa ei enään uneksinut kasakkain vapauksista eikä zaporogimaan vanhojen etuoikeuksien palauttamisesta, ei edes hänelle itselleen tapahtuvasta oikeudesta — hän näki unta eri valtakunnasta, ruhtinaan kruunusta ja valtikasta. Hän tunsi olevansa Ukrainan herra. Zaporogilaismaa oli hänen puolellaan, sillä yhdenkään hetmanin aikana ei se ollut siinä määrin uinut veren ja saaliin yltäkylläisyydessä. Luonnostaan villi rahvas kiintyi häneen, sillä samaan aikaan kuin Masovian tai Suurpuolan talonpoika napisematta kantoi taakkaa, joka siihen aikaan Keski-Europassa painoi Chamin jälkeläisten hartioita, hengitti ukrainalainen arotuulien mukana rintaansa niin rajatonta, villiä ja hillitöntä vapaudenrakkautta, että se oli kuin itse arot. Saattoiko hänellä olla halua kävellä ylimyksen auran kurjessa, kun hänen katseensa alati upposi aroon, joka ei kuulunut ylimykselle vaan Jumalalle, kun koskien takainen Sicz huusi hänelle: jätä herrasi ja käy vapauteen! kun julma tatarilainen lakkaamatta opetti hänelle sodankäyntiä ja totutti hänen silmiänsä murhapolttoon ja murhaan ja hänen kätensä aseidenkäyttöön. Eikö ollut hauskempaa hurjastella Chmielin luona ja tappaa herroja kuin taivuttaa ylpeä niskansa voutien edessä…
Ja muutenkin liittyi rahvas Chmieliin, sillä joka ei sitä tehnyt, joutui tatarien orjuuteen. Stambulissa myytiin orja kymmenestä nuolesta, kolme orjaa yhdestä tulessa paahdetusta jousesta — niin runsaasti niitä oli. Vain muuan omituinen laulu, jota jälkeenpäin sukupolvet lauloivat talonpoikien majoissa, jäi jäljelle noilta ajoilta, omituinen laulu eräästä Moizesz nimisestä päälliköstä: oi jospa luoti ensimäinen tappaisi tuon häijyn Chmielin.
Kaupungit, kauppalat ja kylät hävisivät, maa muuttui erämaaksi ja raunioiksi, yhdeksi ainoaksi haavaksi, jota eivät vuosisadat voineet parantaa. Päällikkö ja hetmani ei huomannut sitä, tai ei tahtonut huomata, sillä hän ei koskaan nähnyt mitään itseään ulompana. Hän ui veressä ja tulessa. Järjettömässä itserakkaudessa hän oli vienyt turmioon oman kansansa, oman maansa ja nyt hän tykkien jyristessä ja kellojen soidessa toi komisaarit Perejaslaviin, kuten maansa hallitsija, isäntä ja ruhtinas sen tekee.