Allapäin saapuivat komisaarit jalopeuran luolaan ja siellä heidän viimeinenkin toivonsa sammui. Mutta Skrzetuski, joka ratsasti toisen rekirivin takana, katseli tarkkaan Chmielnickin mukana saapuneiden päällikköjen kasvoja, nähdäkseen, onko Bohun heidän joukossaan. Turhaan etsittyään Dniesterin rannoilta aina Jahorlikiin asti, oli herra Jan huomannut viimeiseksi ja ainoaksi keinoksi hakea esiin Bohunin ja vaatia hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta. Onneton ritari kyllä tiesi, että Bohun tällaisessa uhkaleikissä voi tuhota hänet taistelutta tai jättää tatarien haltuun. Tuntien Bohunin miehuuden ja hurjan rohkeuden otaksui hän kuitenkin, että tämä joutuessaan valitsemaan, ryhtyy taistelemaan ruhtinattaren omistamisesta. Siksi teki hänen raadeltu sielunsa seuraavan suunnitelman: hän koettaa sitoa Bohunin sellaisella valalla, että jos hän, Bohun, kuolee, niin Helena pääsee vapaaksi. Itsestään ei herra Skrzetuski välittänyt vähääkään. Olettaen että Bohun sanoisi: jos minä sorrun, niin ei hän kuulu minulle eikä sinulle, hän oli valmis suostumaan siihenkin, valmis vannomaan hänkin puolestansa saman valan, kunhan Helena vain pääsisi pois vihollisen käsistä. Etsiköön Helena loppuiäkseen rauhaa luostarista. Hän, Skrzetuski, etsi hänkin ensinnä rauhaa sodasta ja sitten, jollei hän saa surmaansa, samalla tavalla luostarista. Sillä laillahan tuskaa tuntevat sielut niihin aikoihin sitä etsivät. Tämä tie tuntui Skrzetuskista yksinkertaiselta ja selvältä, ja kun hän kerran Zamoscin luona oli saanut päähänsä, että hänen on taisteltava Bohunin kanssa sekä kun kaikki etsiminen Dniesterin kaislikoissa oli ollut turhaa, näytti tämä keino todella ainoalta. Ja niin kiirehti hän nyt Dniesterin varrelta yhtämittaa, levähtämättä, komisaarien luo, toivoen tapaavansa Bohunin joko Chmielnickin ympäristössä tai Kiovassa. Luulonsa perusti hän siihen, mitä Zagloba Jarmolincessa oli kertonut, nimittäin, että Bohun aikoo lähteä Kiovaan viettämään vihkiäisiä kolmensadan kynttilän palaessa.
Turhaan Skrzetuski kuitenkin nyt haki häntä päälliköiden joukosta. Sensijaan hän tapasi monta tuttavaa entisiltä ajoilta, kuten Dziedzialan, jonka hän oli nähnyt Czehrynissä, Jaszewskin, joka oli lähettiläänä tullut Siczistä ruhtinaan luo, Jaroszin, ruhtinaan entisen sadanpäällikön, Naokolopalecin ja Hruszan, sekä monta muuta. Hän päätti kysyä heiltä.
— Mehän olemme vanhoja tuttuja, sanoi hän, lähestyen Jaszewskia.
— Minä tutustuin sinuun Lubniessa, sinä olet ruhtinas Jareman ritari, vastasi päällikkö. — Mehän Lubniessa joimme yhdessä ja pidimme hauskaa. Mitä sinun ruhtinaasi tekee?
— Hän voi hyvin.
— Keväällä hän ei enään tule voimaan hyvin. Hän ja Chmielnicki eivät vielä ole tavanneet toisiaan, mutta he tulevat tapaamaan ja silloin täytyy jommankumman sortua.
— Sen, jolle Jumala niin määrää.
251
251
— No, Jumala kyllä on armollinen meidän isällemme Chmielille. Sinun ruhtinaasi ei enään palaa Dnieperin taakse tatarilaiselle rannalleen. Chmielnickillä on paljon kasakoita, mutta mitä ruhtinaalla on? Hän on oivallinen sotamies. Ethän sinä enään ole ruhtinaan lippukunnassa?