— Se on sama. Chmiel on päälliköille sanonut ja käskenyt toistaa toisillekin: jos joku tiedustelee vaikkapa puita uuniin tai potaskaa, niin hänet on tapettava. Toista sinä nyt tämä puolalaisille.

— Kiitän sinua hyvästä neuvosta, sanoi SkrzetuskL

— Sinua yksin olen varoittanut, mutta jonkun toisen ljahin olisin heti kaatanut maahan.

He vaikenivat. Saattojoukko läheni jo kaupungin portteja. Tien syrjät molemmin puolin ja kaikki kadut olivat mustanaan rahvasta ja aseellisia kasakoita, jotka nyt, Chmielnickin läsnäolon takia eivät uskaltaneet singautella rekeen kirouksia ja jäänpalasia. He vain katselivat synkästi komisaareihin ja pusertelivat nyrkkejään tai sapeliensa kahvaa.

Skrzetuski muodosti rakuunansa neliöön, nosti päänsä ja ajoi ylpeänä ja levollisena leveän kadun poikki, kiinnittämättä vähintäkään huomiota joukkojen uhkaaviin katseihin. Sielussaan hän kuitenkin ajatteli: kuinka paljon ihmisiltä vaaditaankaan kylmäverisyyttä, itsehillitsemistä ja kristillistä suvaitsevaisuutta, jotta hän voisi viedä perille aikomuksensa, hukkumatta heti ensi askeleella tähän vihan mereen!

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Seuraavana päivänä neuvottelivat komisaarit kauvan keskenään, olivatko kuninkaan lahjat heti annettavat Chmielnickille vai oliko odotettava, kunnes hän osoittaisi nöyrempää mieltä ja edes jonkinlaista katumusta. Päätettiin koettaa vaikuttaa häneen kohteliaisuudella ja vetoamalla kuninkaalliseen suosioon ja niin ollen jäivät lahjat juhlallisesti ojennettaviksi huomenis. Aamusta aikain soivat kellot ja jyrisivät tykit. Chmielnicki odotti talonsa edustalla päälliköittensä, kaikenarvoisten upseerien ja lukemattoman kasakka- ja roskaväen keskellä, sillä hän tahtoi, että koko kansa tietäisi millaista kunniaa itse kuningas hänelle osoittaa. Hän oli asettunut korokkeelle arvomerkkiensä ja hevoshäntälipun alle, hänellä oli yllään punaisesta silkistä tehty, kullalla ja soopelinnahalla koristettu viitta, hänen rinnallaan olivat naapurimaista saapuneet lähettiläät, hän istui kädet kupeilla, jalkojen alla samettinen tyyny kultatupsuineen. Näin hän odotti komisaareja. Kokoontuneen roskaväen keskeltä kuului vähänpäästä ihailun ja ilon huutoja. Johtajassaan näkivät nuo laumat, joiden silmissä voima oli kaikista arvoista arvokkain, tuon voiman ruumistuneen ilmestyksen. Juuri tuollaiselta täytyi rahvaan mielikuvituksessa näyttää sen voittamattoman sankarin, hetmanien, herttuoiden, aatelin ja kaikkien ljahien kukistajan, samojen ljahien, joita tähän asti oli verhonnut voittamattomuuden lumous. Chmielnicki oli tänä taistelujen vuonna hiukan vanhentunut, mutta ei mitenkään kyyristynyt. Hänen jättiläishartiansa ilmaisivat yhä voimaa, joka kykenee kaatamaan valtakunnat ja luomaan uusia. Mahtavilta kasvoilta, jotka punoittivat liiallisesta juomisesta, kuvastui järkkymätön tahto, hillitön ylpeys ja voittojen antama röyhkeä varmuus. Uhka ja viha uinuivat rypyissä noilla kasvoilla ja helppoa oli huomata, että kun nuo kasvot heräävät, niin kumartuu kansa niiden kauhean hengityksen alla niinkuin metsä myrskyssä. Punaisen renkaan ympäröimistä silmistä salamoi jo kärsimättömyys, kun komisaarit lahjoineen eivät saapuneet kyllin nopeaan. Hetmanin sieraimista nousi pakkasessa kaksi höyrypylvästä, aivan niinkuin lohikäärmeen sieraimista nousee savu, ja tässä omien keuhkojensa sumussa hän purppurassaan istui synkkänä ja kopeana, kahden puolen lähettiläät ja päälliköt ja ympärillään kokonainen meri roskaväkeä.

Vihdoin saapui komisaarien saattue. Sen etunenässä kävivät rumpalit sekä torvensoittajat, posket puhaltamisesta pullistuneina. He loihtivat messingistä esiin pitkiä surullisia säveliä, ikäänkuin olisi oltu saattamassa hautaan Puolan valtakunnan mainetta ja arvoa. Soittokunnan jäljessä kantoi jahtimestari Krzetowski samettisella tyynyllä hetmanin nuijaa. Kiovan aarrevartia Kulczynski toi punaista lippua, jossa oli kotkankuva ja kirjoitus ja taempana astui yksinään pitkä, laiha Kisiel. Hänen valkea partansa valui rinnalle, hänen ylimyksellisillä kasvoillaan kuvastui kärsimys ja hänen sielussaan kyti pohjaton tuska. Muutamien askelien päässä vojevodan takana kulkivat muut komisaarit ja saattueen loppupään muodostivat Bryszowskin rakuunat Skrzetuskin johdolla.

Kisiel käveli verkalleen, sillä hän näki tällä hetkellä selvään totuuden — totuuden niin alastomana ja kauheana, että sokeidenkin täytyi se nähdä ja kuurojen kuulla — tuijottavan sen neuvottelujen vaipan takaa, jonka kuninkaallisen suosion ja anteeksiannon tarjousta seurannut ylenkatse oli repinyt rikki. Tämä totuus huutaa: sinä, Kisiel, sinä et käy tarjoamaan armoa, vaan sinä käyt sitä anomaan, tuolla nuijalla ja lipulla sinä käyt sitä ostamaan ja sinä astut jalkaisin moukkainpäällikön jalkain juureen, koko valtakunnan nimessä, sinä, senaattori ja vojevoda! Vojevodan sielu olikin pakahtumaisillaan. Hän tunsi olevansa pienoinen kuin mato ja matala kuin tomu ja hänen korvissansa soivat Jeremian sanat: parempi olisi meidän olla elämättä kuin elää pakanain ja orjain vallassa. Mitä olikaan hän, Kisiel, verrattuna Lubnien ruhtinaaseen, joka ei kapinoitsijoiden edessä esiintynyt muuta kuin ryppykulmaisena Jupiterina, keskellä tulikiven hajua, sodan liekkejä ja ruudinsavuja — mitä hän olikaan! Vojevodan sydän murtui näiden ajatusten taakan alla, hymy pakeni ainiaaksi hänen kasvoiltaan: ilo ainiaaksi hänen sydämestään. Hän olisi sata kertaa mieluummin kuollut kuin astunut yhdenkään askeleen eteenpäin. Mutta hän astui yhä, sillä häntä ajoi eteenpäin koko hänen menneisyytensä, kaikki hänen työnsä ja ponnistuksensa, koko hänen edellisten tekojensa leppymätön johdonmukaisuus…

Chmielnicki odotti häntä kädet kupeilla, huulet pullollaan ja kulmat rypyssä.