Vihdoinkin tuli saattue kohdalle. Kisiel oli laahautunut eteenpäin, hän otti vielä muutamia askelia, aina korokkeelle asti, rumpalit lakkasivat rummuttamasta, torvensoittajat toitottamasta ja väkijoukko hiljeni kokonaan. Vain kylmä tuulenhenki hulmutteli punaista lippua herra Kulczynskin käsissä. Yhtäkkiä katkaisi hiljaisuuden lyhyt sointuva ja käskevä ääni, joka kajahti kuvaamattomalla epätoivon voimalla, ikäänkuin välittämättä mistään ja kestään:
— Rakuunat selkäpuolelle, minun taakseni. Se oli herra Skrzetuskin ääni.
Kaikki päät kääntyivät häntä kohden. Itse Chmielnickikin kohottautui hiukan istuimeltaan, nähdäkseen mitä tapahtuu. Komisaarit kalpenivat. Skrzetuski istui hevosen selässä suorana, kalpeana, silmät säihkyen ja kädessä paljas sapeli. Puoleksi kääntyneenä rakuunoita kohden hän vielä kerran toisti kajahtelevan käskynsä:
— Taakse…
Keskellä hiljaisuutta tömähtelivät ratsujen kaviot rautaista tannerta vastaan. Harjaantuneet rakuunat käänsivät hevosensa heti paikalla, Skrzetuski ratsasti heidän etunenässään. Hän antoi miekallaan merkin ja koko osasto ratsasti nyt verkalleen poispäin, komisaarien majapaikkoja kohden.
Hämmästys ja epävarmuus kuvastuivat kaikkien kasvoilla, kaikkien, yksinpä Chmielnickinkin. Sillä komentajan äänessä ja liikkeissä oli ollut jotakin epätavallista, kukaan ei kuitenkaan tarkoin tietänyt, kuuluiko saattojoukon äkillinen poistuminen ehkä juhlamenoihin. Vain Kisiel oli ymmärtänyt kaikki. Hän oli ymmärtänyt senkin, että neuvottelut ja komisaarien sekä saattojoukon henki tällä hetkellä riippuivat hiuskarvasta. Siksi hän astui nyt nopeasti korokkeelle, ja ennenkuin Chmielnicki ehti miettiä mitä oli tapahtunut, alkoi hän puheensa.
Hän alkoi tarjoamalla Chmielnickille ja koko zaporogilaismaalle kuninkaan armoa. Yhtäkkiä katkaisi hänen puheensa kuitenkin uusi välikohtaus, jolla oli vain se hyvä puoli, että se kokonaan käänsi huomion pois edellisestä. Chmielnickin vieressä seisova vanha päällikkö Dziedziala alkoi nimittäin ravistella nuijaansa, sillä uhaten vojevodaa, ja huutaa:
— Mitä sinä siellä puhut, Kisiel! Kuningas kun kuningas, mutta te olette pikkukuninkaita, ruhtinaita, aatelia, te olette tehneet paljon pahaa ja sinä, Kisiel, liha meidän lihastamme, olet luopunut meistä ja liittynyt ljaheihin. Me olemme saaneet kylläksemme lörpöttelystä ja hankimme sapelilla mitä tarvitsemme!
Vojevoda katsahti loukkaantuneena Chmielnickiin.
— Tällaisessa kurissako sinä, hetmani, pidät päällikkösi!