— Bohunko? sanoi hän. — Bohunhan on surmattu. Kuningas kirjoitti minulle, että hän on saanut surmansa kaksintaistelussa.
Skrzetuski kävi ymmälle: Zagloba oli puhunut totta.
— Mutta mitä Bohun on sinulle tehnyt? kysyi Chmielnicki.
Vielä voimakkaampana nousi puna Skrzetuskin kasvoille. Hän pelkäsi
puhua ruhtinattaresta puolijuopuneen hetmanin läsnäollessa.
Hän pelkäsi, että hänen ehkä täytyisi kuulla herjaavia sanoja
Chmielnickin huulilta. Kisiel pelasti hänet pulasta.
— Se on vakava asia, sanoi hän, — kastellaani Brzozowski on siitä minulle kertonut. Bohun on, herra hetmani, ryöstänyt tältä kavaljeerilta morsiamen ja piiloittanut hänet jonnekin.
— Etsi hänet siis, sanoi Chmielnicki.
— Minä olen jo hakenut Dniesterin varrelta, sillä sinne hän kuuluu piiloittaneen ruhtinattaren, mutta en ole löytänyt. Olen kuitenkin saanut kuulla, että Bohunilla oli aikomus viedä ruhtinatar Kiovaan, ja että hän itsekin pyrki sinne vihittäväksi. Anna minulle, herra hetmani, oikeus lähteä Kiovaan hakemaan morsiantani sieltä. Muuta en pyydä.
— Sinä olet minun ystäväni, sinä olet antanut Czaplinskia selkään. Minä en anna sinulle ainoastaan oikeutta kulkea häntä hakemassa kaikkialla missä vain tahdot, vaan annan myöskin käskyn, että sen, jonka luona neito on, täytyy luovuttaa hänet sinun käsiisi. Turvanuijan minä annan sinulle matkaa varten ja kirjeen metropoliitalle, että morsiantasi haettaisiin luostareista nunnien joukosta. Minun sanani ei ole savua.
Sen sanottuaan hän raoitti ovea ja kutsui Wychowskin kirjoittamaan käskyä ja kirjettä. Czarnotan täytyi, vaikka jo oli kello neljä yöllä, lähteä hakemaan sinettiä. Dziedziala toi turvanuijan ja Doniec sai käskyn kahdensadan ratsun suojassa saattaa Skrzetuski Kiovaan sekä sieltä edelleen aina puolalaisten etuvartioiden luo.
Seuraavana päivänä jätti Skrzetuski Perejaslawin.