— Senkin koiranheimolaiset! Te kuljitte siis komisaarien kanssa?
— Niin, aina Huszczaan asti ja sieltä Ostrogiin. Siitä kuljin yksinäni.
— Oletteko Skrzetuskin kanssa vanhojakin tuttuja?
— Siczissä minä tulin tuntemaan hänet ja hoidin häntä, kun hän oli haavoitettuna. Siinä rupesin pitämään hänestä kuin omasta lapsestani. Minä olen vanha eikä minulla ole ketään, jota rakastaisin.
Zagloba kutsui palvelijapojan ja käski hänen tuoda pöytään simaa ja lihaa. Sitten istuttiin illalliselle. Zachar söi mielihyvällä, sillä hän oli nälkäinen ja väsynyt. Sitten hän ahnaasti upotti harmaat viiksensä tummaan juomaan, ryyppäsi, maistoi ja sanoi:
— Mainiota simaa.
— Parempaa kuin veri, jota te juotte, sanoi Zagloba. — Mutta minäpä uskon, että te, joka olette kunnon mies ja pidätte herra Skrzetuskista, ette enään palaakaan kapinallisten luo, vaan jäätte tänne meidän joukkoomme. Täällä teidän tulee olemaan hyvä.
Zachar nosti päätään.
— Minä olen antanut kirjeen ja lähden. Minä olen kasakka ja minun tulee veljeillä kasakoitten eikä ljahien kanssa.
— Tuletteko taistelemaan meitä vastaan?