— Bohun on surmattu kaksintaistelussa.
— Kuka hänet surmasi?
— Tuo kavaljeeri tuossa, vastasi Zagloba, osottaen Wolodyjowskia.
Zachar tyhjensi parhaillaan toista neljännestä simaa, mutta kun hän tämän kuuli, jäivät hänen silmänsä tuijottamaan ja kasvot kävivät punaisiksi. Vihdoin pärskähti sima hänen sieraimistaan ja hän purskahti nauruun. —
— Tuo ritariko tuossa on tappanut Bohunin? kysyi hän ja nauroi niin, että meni kaksin kerroin.
— Mitä hittoa tämä on? huudahti kulmiaan rypistäen Wolodyjowski. —
Tuo lähetti ottaa itselleen totisesti liian suuria vapauksia.
— Älkää suuttuko, herra Michal, keskeytti Zagloba. — Hän on nähtävästi kunnon mies, mutta kasakkana hän ei ymmärrä politiikkaa. Toiselta puolen on teille tietysti sitä suurempi kunnia, että eläessänne olette suorittanut niin suuria tekoja, vaikka olettekin noin heikon näköinen. Teillä on mitätön ruumis, mutta suuri sielu. Muistatteko kuinka minäkin tuijotin teihin taistelun jälkeen, vaikka olin nähnyt taistelunne omin silmin. Sillä minä en mitenkään tahtonut uskoa, että te olette sellainen mato.
— Jättäkää minut rauhaan, ärähti Wolodyjowski.
— Enhän minä ole teidän isänne, älkää siis minuun suuttuko, mutta sen sanon, että mielelläni omistaisin sellaisen pojan ja jos tahdotte, niin julistan teidät ottopojakseni ja testamenttaan teille koko omaisuuteni. Ei ole häpeä olla suuri, vaikka omistaa pienen ruumiin. Ei ruhtinaskaan ole teitä paljon isompi, mutta silti ei Aleksanteri Makedonialainen olisi kelvollinen edes hänen asepojakseen.
— Se mikä minua suututtaa, sanoi jo hiukan leppyneenä Wolodyjowski on, että Skrzetuskilla tuosta kirjeestä päättäen ei ole ollut menestystä. Kiitän Jumalaa, ettei hän siellä Dniesterin varrella ole menettänyt päätään. Ruhtinatarta hän kuitenkaan ei ole löytänyt ja kuka takaa, että hän löytää hänet.