— Roskaväki tukahutti kammiossa savuun kaksitoista neitoa ja kymmenkunnan nunnaa, heidän joukossaan oli myöskin meidän sisaremme, lisäsi ruhtinas Jur.
Zagloba ei tällä kertaa vastannut mitään, vain hänen kasvonsa, jotka tähän asti olivat olleet siniset, kävivät nyt niin punaisiksi, että läsnäolevat pelästyivät luullen hänen saaneen verenvuodon. Verkalleen putosivat hänen silmälautansa alas, sitten hän käsillään peitti silmänsä ja huulilta pääsi uusi valitus.
— Hyvä Jumala!
Hän vaikeni, oli aivan hiljaista.
Vihdoin alkoivat ruhtinaat ja Wolodyjowskikin vuorostaan valitella.
— Me sukulaiset ja ystävät, jotka tahdoimme lähteä pelastamaan sinua, jalo neito, olimme tulleet koolle, sanoi nuori ritari, tuontuostakin päästäen huokauksen, mutta nähtävästi ehti apumme liian myöhään. Meidän intomme, miekkamme ja rohkeutemme eivät enään auttaneet, sillä sinä asut jo toisessa paremmassa maailmassa taivaan kuningattaren hovissa.
— Sisko, huudahti jättiläiskokoinen Jur, jonka kaipaus uudelleen oli riistänyt valtoihinsa, — anna meille anteeksi meidän vikamme, kostoksi jokaisesta sinun veripisarastasi vuodatamme me ämpärillisen verta.
— Niin totta kuin Jumala meitä auttakoon, lisäsi Andrzej.
Ja molemmat miehet ojensivat taivasta kohden kätensä. Zagloba nousi nyt penkiltä, astui muutaman askelen puusohvaa kohden, pyörittelihe siinä kuin juopunut ja lankesi vihdoin polvilleen pyhimyskuvan eteen. Hetken perästä löi linnan kello, ilmoittaen puolenpäivän hetkeä. Sen lyönti kaikui synkkänä kuin hautakello.
— Häntä ei enään ole, toisti Wolodyjowski, — enkelit ovat ottaneet hänet taivaaseen, jättäen meille kyyneleet ja huokaukset.