Herra Wolodyjowski vaikeni ja huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Ruhtinaat istuivat liikkumattomina, kyynärpäihinsä nojaten, kulmakarvat rypyssä. Podbipienta kohotti silmänsä taivasta kohden ja herra Zagloba tuijotti jähmettynein katsein seinään vastapäätä, ikäänkuin olisi vaipunut syvimpiin ajatuksiin.
— Herätkää, hyvä herra, sanoi hänelle vihdoin herra Wolodyjowski, ravistaen häntä olkapäistä. — Mitä te nyt siinä mietitte, ette kuitenkaan voi keksiä mitään, koko oveluudestanne ei ole mitään apua.
— Minä tiedän sen, vastasi Zagloba murtuneella äänellä, — mietin vain sitä, että olen vanha ja ettei minulla enään ole mitään tekemistä tässä maailmassa.
KAHDESKYMMENES ENSIMÄINEN LUKU.
— Ajatelkaappa, sanoi herra Wolodyjowski muutamia päiviä myöhemmin Longinukselle, — että se mies on yhdessä tunnissa muuttunut ikäänkuin hän olisi vanhentunut kaksikymmentä vuotta. Hän, joka oli niin iloinen, niin puhelias, kekseliäs ja ovela, että siinä suhteessa vei voiton itse Odysseuksesta, ei enään päästä suustaan ainoaa ääntä, vaan uinailee kaiket päivät, valittaa vanhuuttaan ja puhuu kuin unissaan. Tiesinhän minä, että hän piti tytöstä, mutta en olisi uskonut, että hän piti hänestä siinä määrin.
— Mitäs ihmeellistä se on, vastasi liettualainen huoaten. — Hän kiintyi häneen, koska hän oli temmannut hänet Bohunin käsistä ja hänen tähtensä kokenut niin paljon vaaroja ja seikkailuja pakoretkellään hänen kanssaan. Niin kauvan kuin oli toivoa, niinkauvan sai hänen järkensä ponnistella keksiäkseen keinoja. Silloin hän itsekin pysyi pystyssä. Mutta nyt ei hänellä ole mitään tekemistä maailmassa, kun hän on yksinään eikä voi kiinnittää mieltään mihinkään.
— Minä koetin hänen kanssansa jo juodakin, toivoin, että ryyppy antaisi hänelle takaisin hänen vanhan tuulensa, mutta sekään ei auttanut. Hän kyllä juo, mutta ei ajattele entiseen tapaansa, ei puhu omista urotöistään, vaan heltyy, antaa päänsä painua ja nukkuu. En enään tiedä elääkö herra Skrzetuskikaan sen suuremmassa epätoivossa.
— Se on tavaton vahinko, sillä hän oli sentään suuri ritari. Lähtekäämme hänen luokseen, herra Michal. Hänen oli tapana tehdä minusta pilaa ja aina kiusoitella minua. Ehkäpä hän nytkin saisi halun siihen. Hyvä Jumala, kuinka ihmiset sentään muuttuvat! Hän oli niin iloinen mies.
— Lähtekäämme, sanoi herra Wolodyjowski. — Nyt on jo myöhäistä, mutta illat ovatkin hänelle vaikeimmat, sillä koko päivän uinailtuaan, ei hän saa unta yöllä.
Näin keskustellen he yhdessä lähtivät herra Zagloban kortteeriin. He tapasivat hänet istumassa avonaisen ikkunan ääressä, pää käsien varassa. Oli jo myöhäinen ilta. Linnassa oli liike laannut, vain vartiat huutelivat pitkäveteisin äänin ja pensaikossa, joka eroitti linnan kaupungista, vetelivät satakielet kilpaa öisiä liverryksiään, vihellellen, maiskutellen ja raksutellen, nopeaan ja tiheään niinkuin keväinen sade putoaa. Avonaisesta akkunasta tulvi huoneeseen lämmin toukokuunilma ja kuun kirkkaat säteet, jotka valaisivat herra Zagloban tuskan vääntämiä kasvoja ja rinnalle painunutta kaljua päätä.