— Hyvää iltaa, herra Zagloba, lausuivat molemmat ritarit.
— Hyvää iltaa, vastasi Zagloba.
— Mitä te siinä akkunan ääressä mietiskelette ettekä mene maata.
Zagloba huoahti.
— Minua ei nukuta, vastasi hän verkalleen. — Vuosi sitten olin Kahamlikin tienoilla pakoretkellä hänen kanssaan, pois Bohunin kynsistä, ja aivan samalla tavalla livertelivät nuo linnut. Mutta missä hän nyt on?
— Jumala on sen niin määrännyt, sanoi Wolodyjowski.
— Kyyneleet ja suru ovat meidän osamme, herra Michal, — minulle ei enään ole lohdutusta.
He vaikenivat, mutta avonaisesta akkunasta tulvivat satakielen liverrykset yhä voimakkaampina. Koko kirkas yö oli niitä täynnä.
— Oi, hyvä Jumala, huokasi Zagloba, — aivan niinkin Kahamlikin varrella.
Herra Longinus pyyhkäisi kyyneleen vaaleista viiksistään ja pieni ritari sanoi hetken perästä: