— Hoi, kuulkaas, suru sikseen, juokaa meidän kanssamme simaa, sillä se on paras keino murhetta vastaan. Muistelkaamme maljan ääressä parempia aikoja.
— Minä juon itseni juovuksiin, sanoi Zagloba alistuen. Wolodyjowski käski palvelijan tuoda kynttilän ja pullon. He istuutuivat ja pieni ritari, tietäen että muistot paremmin kuin mikään muu saattavat herra Zagloban virkoamaan, kysyi:
— Vai on siitä jo vuosi, kun te Rozlogista lähditte vainajan kanssa
Bohunia pakoon.
— Toukokuussa se oli, toukokuussa, vastasi Zagloba. — Me menimme Kahamlikin yli Zolotonoszaan päin. Oi, raskasta on elää tässä maailmassa!
— Ja tyttö oli valepuvussa?
— Hän oli puettu kasakkapojaksi. Minun täytyi siltä raukalta sapelillani leikata hiukset, ettei häntä tunnettaisi. Minä muistan sen paikankin, minne kätkin hiukset ja sapelin puun alle.
— Hän oli suloinen neito, lisäsi huoaten Longinus.
— Sen minä herroille sanon, että ensi päivästä asti rakastuin häneen ikäänkuin pienestä pitäen olisin häntä holhonnut. Ja hän pani silmäini edessä kätösensä ristiin ja kiitti ja kiitti pelastuksesta ja turvasta. Jospa minut olisikin hakattu kappaleiksi, ettei minun olisi tarvinnut nähdä tätä päivää. Kun Jumala olisikin antama minun kuolla!
Taasen tuli hiljaisuus ja nuo kolme ritaria joivat kyynelillä sekoitettua simaa. Sitten alkoi Zagloba taasen puhella.
— Minä ajattelin, että heidän luonaan saisin viettää tyyniä vanhuuden päiviä ja nyt…