— Minun tyttöseni elää, Jumalan nimessä, elää! Häntä ei olekaan
Kiovassa surmattu, vaan hän elää, elää, rakkaimpani!
Ja vanhus tömisteli siinä jalkojaan, nauroi, nyyhki ja tarttui lopuksi Rzendzianin päähän, painaen sitä rintaansa vastaan. Sitten hän alkoi suudella poikaa niin että tämä lopulta oli aivan sekaisin.
— Jättäkää minut nyt vähänkin rauhaan, sillä minä tukahdun. Neitihän on elossa! Jos Jumala suo, niin lähdemme yhdessä häntä noutamaan. No, herra!
— Päästäkää hänet nyt irti. Antakaa hänen kertoa, sillä emmehän vielä ymmärrä mitään, sanoi Wolodyjowski.
— Puhu, puhu! huusi Zagloba.
— Kerro alusta asti, veliseni, sanoi herra Longinus, jonka viiksillekin oli istahtanut suuri kastehelmi.
— Suokaa, hyvät herrat, minun niistää nenäni, sanoi Rzendzian, — ja sulkea akkuna. Sillä nuo juuttaan satakielethän pitävät pensaissa sellaista melua, ettei saa suunvuoroa.
— Simaa! huusi Wolodyjowski palvelijalle. Rzendzian sulki tavallisella hitaudellaan akkunan.
Sitten hän kääntyi läsnäolevien puoleen ja sanoi:
— Suokaa, hyvät herrat, minun istua, sillä minä olen väsyksissä.