— Minä en lähde ensimäisenä, tehkää mitä tahdotte.
— Ratsasta, kuhnuri, sitten viimeisenä.
Sen sanottuaan karautti herra Wolodyjowski ensimäiseksi. Hänen jäljessään ajoi herra Zagloba ja viimeisenä raahusti valtoimien hevosten kanssa Rzendzian, levottomana vilkuillen joka taholle. Hevosten kaviot tömisivät kiviä vastaan, ympärillä vallitsi erämaan hiljaisuus, vain kallionraoissa piileilevät heinä- ja arosirkat sirittivät ääneensä, sillä päivä oli yhä helteinen, vaikka aurinko jo oli paljoa alentunut puolenpäivän korkeudesta. Ratsastajat saapuivat vihdoin kummulle, joka oli kupera kuin kumoon käännetty ritarikilpi ja jonka yläpuolelle haljeskelleet ja auringossa rapistuneet kalliot muodostivat talojen raunioiden ja kirkontornin tapaisia röykkiöitä. Ne muistuttivat linnaa tai kaupunkia, jonka vihollinen hiljan on hävittänyt. Rzendzian nykäisi herra Zaglobaa.
— Se on Paholaisen Rajapyykki, minä tunnen sen Bohunin kertomuksesta. Tästä ei kukaan öiseen aikaan hengissä käy lävitse.
— Jollei käy lävitse, niin ehkäpä ratsastaa, huomautti Zagloba. —
Hyi, mikä kirottu paikka. Ainakin näytämme olevan oikealla tiellä.
— Sinne ei enään ole pitkältä, sanoi Rzendzian.
— Jumalan kiitos, vastasi herra Zagloba ja hänen ajatuksensa kiiti ruhtinattaren luo.
Hänestä tuntui niin kummalliselta, kun hän näki nämä Waladynkan villit rannat, tämän erämaan ja koko tämän synkkyyden. Hänen oli vaikea uskoa, että ruhtinatar saattoi olla niin likellä. Hän, jonka tähden hän oli ollut niin monissa vaaroissa ja seikkailuissa ja jota hän rakasti niin, että kun oli tullut viesti hänen kuolemastaan, niin ei hän ollut voinut käsittää miten suoriutua elämästä ja vanhuudesta. Yleensähän ihminen tottuu kaikkeen, onnettomuuteenkin, mutta herra Zagloba oli jo liian pitkän ajan kuluessa eläytynyt ajatukseen, että ruhtinatar on ryöstetty ja että hän on kaukana Bohunin vallassa: hän ei enään rohjennut uskoa kaipauksen ja etsinnän vihdoinkin loppuneen ja toivon täyttymisen ja levon hetken vihdoin koittaneen. Hänen mieleensä johtui muitakin kysymyksiä: mitähän ruhtinatar sanoo, kun näkee hänet? Puhkeaako hän itkemään — sillä pelastus pitkästä ja raskaasta vankeudesta yllättää hänet tietysti kuin salama. Ihmeelliset ovat Jumalan tiet, mietiskeli Zagloba. Jumala sovittaa kaikki asiat niin ihmeellisesti, että hyve lopullisesti kuitenkin voittaa ja vääryys joutuu häpeään. Jumalahan ensinnä antoi Rzendzianin Bohunin käsiin ja teki sitten heistä ystävät. Jumala johdatti sillä tavalla, että sota, tuo julma äiti, kutsui pois villin atamanin niistä erämaista, jonne hän kuin susi oli vienyt saaliinsa. Jumala antoi hänet sitten Wolodyjowskin käsiin ja pani hänet uudestaan kohtaamaan Rzendzianin. Ja niin ovat kaikki asiat liittyneet toisiinsa, että nyt juuri, kun Helena ehkä jo on kadottanut viimeisen toivonsa eikä enään odota mistään apua, apu onkin läsnä. "Sinun itkusi lakkaa, tyttöseni", mietiskeli Zagloba, "ja pian kohtaa sinua ääretön ilo. Voi, kuinka kiitolliseksi hän tuleekaan! Hän panee kätösensä ristiin ja kiittää!"
Ja herra Zagloba näki tytön ilmi elävänä silmiensä edessä. Hän heltyi nyt kokonaan ja vaipui miettimään, mitä hetken perästä tulee tapahtumaan.
Samassa nykäisi Rzendzian häntä takaapäin hihasta: