— Rotko tulee siis pian, jos ratsastamme tätä vauhtia?
— Pyytäisin vielä teitä pitämään vaaria siitä Czeremysistä sillaikaa, kun puhelen noidan kanssa. Se kuuluu olevan aika roisto ja ampuvan hyvin.
— Älä pelkää, annetaan mennä nyt.
Tuskin olivat he ehtineet ajaa muutamia kymmeniä askelia, kun hevoset alkoivat heristää korviaan ja kuorskahdella. Rzendzianilta meni pinta kananlihalle, sillä hän pelkäsi, että minä hetkenä hyvänsä kallionrotkosta kuuluisi vamppyyrin ulvonta tai ryömisi esille jokin inhoittava tuntematon haamu. Pian kävi kuitenkin selville, että hevoset olivat korskuneet vain siksi, että kulkivat juuri sen sudenpesän ohi, jonka asukas vasta oli peloittanut poikaa. Ympärillä vallitsi täysi hiljaisuus. Heinäsirkatkin herkesivät sirittämästä ja aurinko aleni toiselle puolen taivaanlakea. Rzendzian teki ristinmerkin ja rauhoittui.
Yhtäkkiä pysäytti Wolodyjowski hevosensa. — Minä näen jo, sanoi hän, rotkon, jonka suuta tukkii kallio, ja kalliossa halkeaman.
— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kuiskasi Rzendzian, — siinä se on.
— Tulkaa perässäni! komensi herra Michal, kääntäen hevosensa.
Hetken perästä olivat he halkeaman kohdalla ja ajoivat sen läpi ikäänkuin kivisen holvin alitse. Heidän eteensä avautui syvä rotko, jonka molemmilla sivuilla kasvoi tiheää pensaikkoa, ja joka kauvempana muuttui leveäksi, kuperaksi tasangoksi. Jättiläismuurit ympäröivät joka taholla.
Rzendzian alkoi nyt huutaa minkä jaksoi:
— Bo-hun, Bo-hun… Terve, noita, terve… Bo-hun, Bo-hun…