Ratsastajat pysäyttivät hevosensa ja pidättivät niitä, hetkisen vaieten. Sitten alkoi poika uudelleen huutaa:
— Bo-hun, Bo-hun…
Kaukaa kuului nyt koirien haukuntaa.
— Bo-hun, Bo-hun…
Metsän vasemmalla reunalla, johon auringon punaiset ja kultaiset säteet lankesivat, alkoivat taajat orapihlaja- ja villit luumupensaat kahista ja hetken perästä ilmestyi röykkiön korkeimmalle kohdalle jokin ihmishahmo, joka alaspäin kyyristyen ja varjostaen kädellä silmiään, tähysteli tulijoihin.
— Se on Horpyna, sanoi Rzendzian, ja pannen kämmenensä torveksi suun ympärille alkoi hän huutaa: — Bohun, Bohun…
Horpyna asteli nyt alas röykkiöltä ja taivutti itseään kävellessään taaksepäin, pysyäkseen tasapainossa. Hän liikkui sangen nopeasti ja hänen jäljessään kömpi jokin pieni paksu mies, pitkä turkkilainen pyssy kädessä. Risut katkeilivat noidan voimakkaiden askelten alla, kivet vierivät rapisten rotkon pohjalle. Kulkien etukumarassa auringon punertavassa hohteessa näytti hän todella joltakin jättiläiskokoiselta, yliluonnolliselta olennolta.
— Keitä te olette? kysyi hän kovalla äänellä päästessään rotkon pohjalle.
— Mitä sinulle kuuluu, paasiviulu? sanoi Rzendzian, joka, nähdessään että olennot hänen edessään olivat ihmisiä eivätkä henkiä, sai takaisin tavallisen tyyneytensä.
— Sinäkö siellä olet — Bohunin palvelija? Vai sinä. Kyllä minä sinut tunnen, pikku-mies.