— Jos kerran olet nähnyt, niin mitä sitten kysyt. Valehtelet, senkin jahtitorvi, sanoi Rzendzian tutunomaisesti.
Noidan nauraessa näkyivät hänen hampaansa, jotka olivat valkoiset kuin sudella. Hän painoi kämmenensä nyrkiksi ja tönäisi Rzendziania kylkeen.
— Sinä veitikka siinä, sinä…!
— Mene tiehesi!
— Älä joutavia. Suutele pois! Mutta milloin sitten otatte ruhtinattaren?
— Heti kun hevoset vain ovat levänneet.
— Ottakaa pois vain. Minä lähden teidän mukaanne.
— Mitäs varten sinä lähtisit?
— Minun veljeäni uhkaa kuolema. Ljahit panevat hänet paaluun. Minä lähden teidän kanssanne.
Rzendzian kumartui satulassa eteenpäin, ikäänkuin keskustellakseen noidan kanssa, mutta hänen kätensä lepäsi, noidan sitä huomaamatta, likellä pistolin liipaisinta.