— Koska me kerran jo olemme lähteneet liikkeelle, niin kyllä me jonkin pelastuksen keksimme, se on varma se, sanoi Wolodyjowski.
— Pahinta on tuskissaan istua yhdellä paikalla, sanoi edelleen Zagloba, — mutta heti kun istut hevosen selkään, niin epätoivo hölkytyksen vaikutuksesta laskee yhä alemmaksi, kunnes se lopuksi hölkkyy aivan pois.
— En minä kuitenkaan usko, kuiskasi Wolodyjowski — että kaikkea voi noin vain hölkyttää pois, esimerkiksi rakkautta, joka pitelee sydäntä kuin pihdeissä.
— Kun rakkaus on vilpitön, sanoi herra Longinus, — niin kyllä se vain voittaa sinut, vaikkapa taistella tepastelisit sen kanssa kuin karhu.
Tämän sanottuaan herra Longinus huokauksella huojensi ahdasta rintaansa, hänen huokauksensa muistutti pajanpalkeen huohotusta. Mutta pieni Wolodyjowski kohotti silmänsä taivasta kohden, hakien tähtien joukosta sitä, joka välkkyy ruhtinatar Barbaralle.
Hevoset alkoivat nyt kautta koko lippukunnan päristellä ja ratsupalvelijat vastasivat niille: Terveydeksi, terveydeksi! Sitten hiljeni, kunnes jokin surumielinen ääni alkoi laulaa takariveissä:
Alkavi ankara retki,
Lyönyt on hetki,
Vaarass' on synnyinmaamme,
Tapella kohta me saamme.
— Vanhat sotamiehet sanovat, että hevosten korskuna aina on hyvä enne ja sitä sanoi minulle aina isävainajanikin, virkkoi Wolodyjowski.
— Jokin ikäänkuin kuiskaa korvaani, ettemme kulje turhaan, vastasi
Zagloba.
— Suokoon Jumala, että Skrzetuskin sydämeen lankeaisi edes lohdun kipinä, huoahti herra Longinus.