Jan herra käänsi verkalleen marttyrikasvonsa Wolodyjowskia kohden ja kysyi äänellä, joka oli kumea ja täynnä kuolettavaa alistumisen tunnetta:
— Sanoppa minulle, Michal, mikä minulla sitten on edessä muu kuin munkkikaapu?
— Sinun täytyy pelastaa morsiamesi, vastasi Wolodyjowski.
— Sen minä teenkin, viimeiseen hengenvetoon asti. Mutta vaikkapa minä hänet löytäisinkin elävänä, niin eiköhän se tule olemaan liian myöhäistä. Varjele minua, Jumala, sillä minä otan lukuun kaikki mahdollisuudet, paitsi sitä yhtä. Varjele, Jumala, minun järkeäni. Enhän minä halua mitään muuta kuin saada hänet temmatuksi noista kirotuista käsistä ja saattaa hänet turvapaikkaan, jonka hänelle etsin. Mutta se nähtävästi ei ole ollut Jumalan tahto. Anna minun rukoilla, Michal, äläkä kosketa veriseen haavaan.
Wolodyjowskin sydäntä kouristi. Hän olisi yhä tahtonut lohduttaa Skrzetuskia ja puhua hänelle toivon sanoja, mutta sanat eivät irtaantuneet hänen kurkustaan, ja niin he vaieten ratsastivat eteenpäin. Ainoastaan herra Skrzetuskin huulet liikkuivat rukouksessa, jonka avulla hän nähtävästi tahtoi karkoittaa kauheita ajatuksiaan. Mutta pikku-ritari aivan kauhistui kuutamossa katsellessaan hänen kasvojaan, sillä ne tuntuivat hänestä jo olevan täydellisesti munkin kasvot, niin ankariksi ne olivat käyneet paastosta, kieltäymyksestä ja kidutuksesta.
Samassa alkoi kuitenkin ääni takariveistä laulaa:
Sodasta mies-parka palaa, kotiinsa halaa. Kylmä on kotiliesi, haavoja täynnä miesi.
VIIDES LUKU.
Herra Skrzetuskin kulku tapahtui siten, että hän tiedusteluosastoineen päivin lepäsi metsissä ja rotkoissa joka taholle asetettujen vartiostojen suojassa, mutta öisin, liikkui eteenpäin. Tultuaan likelle jotakin kylää, hän tavallisesti saarsi sen niin, ettei yksikään ihminen päässyt sieltä ulos, otti sitten elintarpeita, rehua hevosille ja kokosi ennen kaikkea tietoja vihollisesta. Tämän aikeen hän lähti kylästä, tekemättä ihmisille pahaa, mutta valitsi yhtäkkiä toisen tien, jotta vihollinen ei kylästä saisi tietää minnepäin osasto oli lähtenyt. Retken tarkoituksena oli ottaa selko siitä, piirittääkö Krywonos neljänkymmenen tuhannen miehensä kanssa vielä Kamienecia, vai onko hän luopunut tuloksettomasta piirityksestä ja marssiiko hän Chmielnickin avuksi, yhtyäkseen tämän kanssa suureen yhteiseen toimintaan. Lisäksi oli saatava tieto siitä, mitä Dobrudzan tatarit tekevät, ovatko he jo menneet Dniesterin yli ja yhdistyneet Krywonosiin vai ovatko he yhä tuolla puolen jokea. Nämä olivat puolalaiselle leirille erittäin tärkeitä tietoja ja olisi itse kuninkaallisten ylipäällikköjen tullut hankkia ne itselleen, vaikkeivät he kokemattomina miehinä olleet tulleet niitä edes ajatelleeksi. Niin täytyi Vähänvenäjän ruhtinasvojevodan itsensä ottaa hartioilleen tämä raskas tehtävä. Jos näet kävi selville, että Krywonos ynnä Bialogrodin ja Dobrudzan ordat olivat jättäneet sikseen valloittamattoman Kamienecin piirityksen ja että ne marssivat Chmielnickin luo, niin täytyi mitä pikimmin lyödä tämä viimemainittu, ennenkuin hänen voimansa olisi kasvanut suurimpaan mittaansa. Ylipäällikkö, ruhtinas Dominik Zaslawski-Ostrogski, ei kuitenkaan pitänyt kiirettä ja sinä hetkenä jolloin Skrzetuski lähti liikkeelle, odotettiin mainittua ruhtinasta vasta kahden tai kolmen päivän perästä leiriin. Nähtävästi hän tapansa mukaan matkalla piti kemuja ja eli hyvin. Mutta sillaikaa meni otollinen hetki Chmielnickin voittamiseen ohi ja ruhtinas Jeremi oli epätoivoissaan kun hän ajatteli, että jos sotaa tällä tavalla jatketaan, niin eivät ainoastaan Krywonos ja Dniesterin takaiset ordat ajoissa ehdi yhtyä Chmielnickiin, vaan myöskin itse khani kaikkine perekopilaisine, nogailaisine ja asovalaisine joukkoineen.
Leirissä tiedettiinkin kertoa, että khani jo olisi käynyt Dnieperin yli ja ratsastaa nyt, mukanaan kaksi sataa tuhatta miestä, yötä päivää länttä kohden. Ja ruhtinas Dominikia vain ei kuulu eikä näy.