KUUDES LUKU.
Kun herra Zagloba oli jäänyt yksin osastoineen, alkoi hänestä tuntua ikävältä, vieläpä suorastaan kaamealta, ja hän olisi antanut mitä tahansa saadakseen läheisyyteensä Skrzetuskin, Wolodyjowskin tai herra Longinuksen, joita hän mielessään enimmin ihaili ja joiden seurassa hän tunsi olevansa täysin turvallinen, niin sokeasti hän uskoi heidän taitavuuteensa ja miehekkyyteensä.
Niinpä hän aluksi sangen synkkänä ratsasti osastonsa etunenässä, epäluuloisena katsellen joka taholle ja mielessään mittaillen vaaroja, jotka saattoivat häntä kohdata, ja mutisi:
— Olisihan mukavampaa, jos joku heistä olisi täällä. Miksi Jumala on kunkin edeltäpäin määrännyt, siksi hän on hänet luonut ja noiden kolmen tuli varmaan syntyä paarmoiksi koska he niin viihtyvät veren ääressä. Heistä tuntuu sodassa samalta kuin muista ihmisistä juomakannun ääressä, tai kuin kaloista vedessä. Se on heidän oikea alansa. Heillä on kevyet vatsat, mutta raskaat kädet. Minä olen nähnyt Skrzetuskin työssä ja tiedän kuinka kokenut, peritus, hän on. Niin hän vain suoriutuu ihmisistä kuin munkki rukouksista, se on hänen mieliammattiansa. Tuo liettualainen, jolla ei ole omaa päätä, mutta joka hakee kolmea vierasta, hänkään ei päästä lentämään silmilleen. Vähimmin tunnen tuota pikku keikaria, mutta ei ole hänkään mikään joutava ampiainen, sen tulin huomaamaan sekä siitä mitä omin silmin näin hänen tekevän Konstantinowissa että siitä mitä Skrzetuski on hänestä kertonut. Se on aikamoinen ampiainen. Onneksi hän joukkoineen ei kulje kaukana minusta ja luullakseni teen viisaimmin, jos yhdyn häneen, sillä en, hitto vieköön, oikeastaan tiedä minne minun on mentävä.
Herra Zagloba tunsi todella olevansa sangen yksinäinen maailmassa, ihan hän vaikeroi omaa yksinäisyyttään.
— Tällaista tämä nyt on, mutisi hän. — Jokaisella on joku, johon hän tähtää silmänsä, mutta kehenkäs minä. Ei ole toveria, ei isää, ei äitiä, orpo minä olen enkä mitään muuta.
Samassa läheni häntä vahtimestari Kosmacz.
— Herra komendantti, minne me olemme menossa?
— Minnekä olemme menossa? toisti herra Zagloba. — Minnekö?
Hän kohottautui suoraksi satulassa ja väänteli viiksiään.