— Älkää vain luulko, että minä silti säästän teitä, jos juonkin kanssanne, sanoi herra Zagloba ankarasti.
— Ei, hyvä herra, huudahti ukko iloisena, — emme sellaista luule. Hei soittajat, huusi hän musiikille, — soittakaa jalosukuiselle ritarille, sillä jalosukuinen ritari on hyvä ja te, pojat, juoskaa noutamaan ritarille makeaa simaa. Hän ei tee vääryyttä köyhille ihmisille. Pian, pojat, pian. Kiitoksia, hyvä herra…
Pojat riensivät minkä jaksoivat tynnyrien luo ja samalla alkoivat rummut rämistä ja viulut vinkua. Säkkipillinsoittaja pullisti poskensa ja puserteli pillin säkkiä kainalonsa alla. Sulhaspojat heiluttelivat seppeleitä riukujen päissä. Tämän nähdessään alkoivat sotajoukotkin liketä saattuetta, sotamiehet vääntelivät viiksiään, hymyilivät ja katselivat talonpoikien olkapäiden yli nuoreen joukkoon. Laulu viritettiin uudestaan, pelko meni menojaan, kuuluipa sieltä täällä iloisia huutojakin — u-haa, u-haa!
Mutta herra Zagloban kasvot eivät niinkään yhtäkkiä kirkastuneet, vielä silloinkin, kun hänelle jo oli tarjottu tuoppi simaa, hän itsekseen mutisi:
— Senkin konnat ja lurjukset!
Vieläpä silloinkin, kun hän jo oli sukelluttanut viiksensä siman tummaan pintaan, olivat hänen kulmansa rypyssä. Hän nosti tuopista päänsä ja, siristäen silmiänsä ja maiskutellen huuliansa, alkoi maistella juomaa. Sitten kuvastui hänen kasvoillaan sekä hämmästys että suuttumus.
— Mitä aikoja me elämmekään, murisi hän, — moukat juovat tuollaista simaa! Jumala, sinä näet sen etkä rankaise heitä.
Tämän sanottuaan hän kallisti tuoppia ja tyhjensi sen pohjaan asti.
Häävieraat olivat jo saaneet rohkeutta ja tulivat joukolla pyytämään herra Zaglobalta, että hän ei tekisi heille pahaa, vaan päästäisi heidät vapauteen. Muiden mukana tuli myöskin morsian, Ksenia, ujona, vavisten, silmät kyynelissä, posket hehkuen ja ihanana kuin aamurusko. Lähestyessään hän liitti kätensä yhteen kuin rukoukseen ja sanoi:
— Armahtakaa meitä, herra! sekä suuteli herra Zagloban keltaista saapasta.