Silloin aatelismiehen sydän yhtäkkiä suli kuin vaha.
Hän pisti käden nahkaiseen vyöhönsä ja kaivoi sieltä esiin viimeiset kultadukaatit, jotka ruhtinas hänelle oli aikoinaan antanut, sekä sanoi Ksenialle:
— Kas tuossa. Siunatkoon Jumala sinua samoin kuin kaikkea viattomuutta.
Mielenliikutus ei sallinut hänen jatkaa. Sillä tuo solakka, tummakulmainen Ksenia toi hänen mieleensä ruhtinattaren, jota herra Zagloba rakasti omalla tavallaan. Missähän tuo raukka nyt on ja varjelevatko häntä pyhät enkelit? ajatteli hän. Hän oli jo käynyt aivan helläksi, ollen valmiina sulkemaan jokaisen syliinsä ja veljeilemään hänen kanssansa.
Mutta hääväki, joka näki hänen jalon tekonsa, alkoi ilosta huutaa, laulaa ja tunkeutua hänen likellensä suutelemaan hänen takkinsa helmoja. "Hän on hyvä!" toistettiin joukossa, "kultainen ljahi, antaa dukaatteja, ei tee pahaa… hyvä herra… hänen onnekseen ja menestyksekseen!"
Viulunsoittaja aivan vapisi vinguttaessaan viuluaan, säkkipillin puhaltaja puhalsi silmät selällään ja rummuttajien kädet kerrassaan väsyivät. Vanha tynnyrintekijä, joka nähtävästi oli pelkuri ja joka tähän asti oli pysytellyt selkäpuolella, astui nyt esille ja tuli yhdessä vaimonsa ja sulhasen äidin, vanhan sepänvaimon, kanssa kumartaen pyytämään herraa taloonsa häihin, sanoen, että heille olisi suuri kunnia saada sellainen vieras ja nuorille se olisi hyvä enne, sillä muuten käy heidän huonosti. Heidän jälkeensä kumarsivat sulhanen ja mustakulmainen Ksenia, joka jälkimäinen, vaikka olikin yksinkertainen tyttö, heti oli huomannut, että hänen pyyntönsä auttaa enimmin. Ja nuodemiehet huusivat, että talo ei ole kaukana eikä ritarin tarvitse tehdä kierrosta sekä että vanha tynnyrintekijä kotona tarjoaa vielä parempaa simaa. Herra Zagloba katsahti sotamiehiinsä. Kaikilla hypähtelivät viikset niinkuin jäniksellä huulikarvat, he odottelivat jo tanssin ja juominkien kaikkia iloja. Ja vaikka he eivät uskaltaneetkaan pyytää päästä häihin, niin armahti herra Zagloba heitä ja hetken perästä hän itse, nuodemiehet, nuori väki ja sotamiehet paraimmassa sovinnossa kulkivat taloa kohden. Talo ei todellakaan ollut kaukana ja vanha tynnyrintekijä oli rikas mies. Siksipä muodostuivat häätkin meluisiksi. Kaikki joivat vahvasti ja herra Zagloba innostui niin, että oli kaikessa ensimäisenä. Vihdoin alkoivat kummalliset menot. Vanhat eukot veivät Ksenian kamariin ja sulkeutuivat sinne hänen kanssaan. He viipyivät siellä kauvan, sitten he tulivat ulos ja todistivat, että nuorikko on kuin kyyhkyinen ja lilja. Nyt valtasi ilo koko seuran, kaikki kohottivat huudon: Onneksi, menestykseksi! Naiset taputtivat käsiään ja huusivat: Kuinka kävi? Eivätkö sanoneet? Pojat tömistelivät jalkojansa ja jokainen tanssi yksinään, tuoppi kädessä, josta hän kamarin oven edessä joi "onneksi". Samalla tavalla tanssi myöskin herra Zagloba, osoittaen syntyperänsä jaloutta vain sillä, että oven edessä joi puolta suuremmasta astiasta. Sitten veivät tynnyrintekijä ja hänen vaimonsa sekä sepänvaimo nuoren Dimitrin kamariin, mutta kun nuorella Dimitrillä ei ollut isää, niin pyydettiin kumartaen herra Zaglobaa olemaan isän sijaisena. Hän suostui ja lähti muiden mukana. Koko tämän ajan oli tuvassa hiljaista, vain sotamiehet, jotka joivat pihalla majan edessä, pitivät melua, huudellen ilossaan tatarilaiseen tapaan Allahia ja ammuskellen muutamia laukauksia. Suurin ilo ja melu alkoi kuitenkin vasta silloin, kun vanhemmat palasivat tupaan. Vanha tynnyrintekijä syleili iloissaan sepänvaimoa, pojat tulivat tynnyrintekijän vaimon luo, nostivat häntä ilmaan ja naiset ylistivät häntä siitä, että hän oli varjellut tytärtään kuin silmäteräänsä, kuin kyyhkystä ja liljaa. [Tämänaikaisista talonpoikaishäistä on antanut kuvauksen ranskalainen Beauplan, joka oli nähnyt ne omin silmin.] Senjälkeen lähti herra Zagloba hänen kanssansa tanssimaan. He alkoivat vastapäätä toisiansa koputtamalla jalkojaan lattiaan ja Zagloba taputti käsiään yhteen, istuutui kyykkysilleen, hypähti siitä taas ylös ja löi koroillaan permantoon niin että lastut lentelivät palkeista ja hiki virtoina valui alas hänen otsaansa. Heidän jäljessään lähti tanssimaan jokainen joka mahtui tupaan, joka taas ei mahtunut, tanssi pihalla, tytöt poikien ja sotamiesten kanssa. Tynnyrintekijä avautti yhä uusia tynnyrejä. Vihdoin siirtyi koko hääväki tuvasta pihamaalle. Siellä sytytettiin kuivista arokasveista ja päreistä tehty rovio, oli näet jo myöhäinen yö ja kemut muuttuivat vähitellen hurjiksi juomingeiksi. Sotamiehet ampuivat pyssyillään kuin parhaimman taistelun aikana.
Herra Zagloba oli punaisena, hikisenä ja horjuillen kokonaan unohtanut mitä hänelle oli tapahtunut ja missä hän oli. Humalahöyryjen läpi näki hän puhekumppaliensa kasvot, mutta vaikka hänet olisi pistetty paaluun, niin hän ei olisi osannut sanoa, keitä nämä puhekumppalit olivat. Hän muisti, että hän on häissä, mutta kenen häissä? Aa — varmaan Skrzetuskin ja ruhtinattaren! Tämä ajatus tuntui hänestä todenmukaisimmalta, se istui lopulta kuin naula hänen päässään ja täytti hänet sellaisella ilolla, että hän alkoi kuin hullu huutaa: "eläkööt herrat veljet… rakastakaamme toinen toisiamme!" Ja yhä uudestaan hän täytti tuoppinsa: "Sinun käsiisi, herra veli… meidän ruhtinaamme terveydeksi! Kunpa meidän kävisi hyvin… kunpa isänmaa onnellisesti pääsisi tästä kouristuksesta…!" Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, hän kompasteli käydessänsä tynnyrin luo, ja hän kompasteli kompastelemistaan, sillä maassa makasi jo liikkumattomia ruumiita kuin taistelukentällä. "Hyvä Jumala!" huudahti herra Zagloba, "ei ole enään miehuutta tässä maassa. Herra Laszcz yksin osaa juoda ja toinen samanlainen on Zagloba. Mutta kaikki muut — hyvä Jumala!" Ja hän nosti surullisena silmänsä taivasta kohden. Samassa hän huomasi, että taivaan kappaleet eivät enään lepääkään liikkumattomina, kultaisten naulojen kaltaisina, taivaan kannella, vaan väräjävät ikäänkuin aikoisivat hypätä pois paikoiltaan. Toiset muodostavat piirejä, kolmannet tanssivat kasakkaa toinen toisiansa vastaan. Tämä saattoi herra Zagloban peräti hämilleen ja hämmästyneelle sielulleen hän sanoi: "Minä yksinkö vain olen selvänä koko maailman kaikkeudessa?"
Mutta yhtäkkiä sekä maa että tähdet vavahtivat kauheasti pyörien ja herra Zagloba luuhistui pitkälleen maahan. Pian näki hän hirvittäviä unia. Hänestä tuntui, että painajaiset istahtivat hänen rinnalleen, ahdistivat ja nujersivat häntä maata vasten, sitoivat hänen kätensä ja jalkansa. Samalla kuului korviin rähinää ja ikäänkuin laukauksia. Jokin räikeä valo tunki hänen suljettujen silmälautojensa läpi ja häikäisi häntä sietämättömällä loisteella. Hän koetti herätä, avata silmänsä, mutta ei voinut. Hän tunsi, että hänelle tapahtuu jotakin tavatonta, että hänen päänsä hervahtaa taaksepäin ikäänkuin häntä kuljetettaisiin käsistä ja jaloista. Sitten hänet valtasi käsittämätön kauhu. Hänen oli paha, hyvin paha ja raskas olla. Vihdoin pääsi hän puolittain tajuihinsa, mutta kummallista: tämä puolinainen tajunta tuli heikkouden seurassa, jollaista ei hän vielä koskaan ollut tuntenut. Vielä kerran koetti hän liikahtaa, mutta kun ei se onnistunut, niin hän selvenemistään selveni horroksestaan ja avasi silmänsä.
Silloin tapasi hänen katseensa silmäparin, joka ahneesti tuijotti häneen. Nuo silmäterät olivat mustat kuin hiili ja niin kaameat, että nyt jo täydelleen herännyt herra Zagloba ensi hetkessä luuli itse pirun häntä katselevan. Hän sulki uudelleen silmänsä, samassa taasen avatakseen ne. Yhä katselivat häneen silmät itsepintaisesti ja hellittämättä. Kasvot näyttivät hänestä nyt tutuilta.
Yhtäkkiä vavisutti herra Zaglobaa aina ytimiin asti. Kylmä hiki alkoi valua alas pintaa ja pitkin selkää, kiireestä kantapäihin kävivät kauhistuksen väreet. Hän oli tuntenut Bohunin kasvot.