SEITSEMÄS LUKU.
Zagloba makasi samassa tuvassa, missä häitä oli vietetty, liekaan sidottuna, liekapuuna oma sapelinsa, kauhea kasakka istui rahilla jonkun matkan päässä ja katseli iloksensa vankinsa kauhua.
— Hyvää iltaa, hyvä herra, sanoi hän huomatessaan, että hänen uhrinsa oli avannut silmänsä.
Herra Zagloba ei vastannut mitään, mutta yhdessä silmänräpäyksessä tuli hän niin tajuihinsa kuin jos ei hän olisi lainkaan maistanut viiniä. Vain pelon pöyristykset, jotka vasta olivat laskeutuneet hänen kantapäihinsä asti, nousivat jälleen päätä kohden ja ydin hänen luissaan jähmettyi jääksi. Sanotaan hukkuvan ihmisen viime hetkellään selvästi näkevän koko menneisyytensä, muistavan kaikki ja samalla olevan täysin selvillä siitä mitä hänelle tapahtuu. Sellainen näkemisen ja muiston selvyys oli tällä hetkellä herra Zagloballa ja tämän selvyyden viimeisenä ilmaisuna oli hiljainen, huulille pysähtynyt huudahdus:
— Tuo se vasta antaa minulle selkäsaunan! Mutta kasakka vain toisti tyynesti:
— Hyvää iltaa, hyvä herra!
— Brrrrr, ajatteli Zagloba. — Tahtoisinpa mieluummin nähdä hänet raivon vallassa.
— Ettekö tunne minua, herra aatelismies? — Nöyrin palvelijanne.
Kuinka jaksatte?
— Meneehän tuo. Mutta mitenkä teidän terveytenne laita on? Omastani kyllä pidän huolta.
— En ole Jumalalta rukoillut itselleni tämänkaltaista tohtoria ja epäilen suuresti voinko sulattaa teidän lääkkeenne. Tapahtukoon joka tapauksessa Jumalan tahto.