— No niin, sinä olet kerran parantanut minut, nyt osotan minä puolestani kiitollisuuttani sinulle. Mehän olemme vanhoja ystäviä, muistatko kuinka Rozlogissa sidoit pääni, muistatko?
Bohunin silmät alkoivat kimmeltää kuin kaksi rubiinia ja viiksien viiva piteni hänen kaameasti hymyillessään.
— Muistan, sanoi Zagloba, — että minä olisin saattanut sysätä veitsen sinun rintaasi, mutta etten sysännyt.
— Olenkos minä sitten sysännyt veitsen sinun rintaasi, tai olenko edes aikonutkaan sysätä? En, sinä olet päinvastoin minun pikku lemmikkini, kullannuppuni ja minä tulen varjelemaan sinua kuin silmäterääni.
— Olenhan minä aina sanonut, että sinä olet kunnon ritari, sanoi Zagloba, joka oli ottavinaan Bohunin sanat täydeksi todeksi ja jonka pään läpi samassa välkähti ajatus: nähtävästi hän miettii minua varten jotakin herkullista kidutustapaa, nähdäänpä vain, etten minä tule kuolemaan tavallista kuolemaa.
— Oikein sanoit, virkkoi Bohun, — sinä olet sinäkin kunnon ritari!
Olemme etsineet toisiamme ja vihdoin löytäneet.
— Minä, totta puhuen, en ole hakenut sinua, mutta kiitän hyvistä sanoistasi.
— Jonkun ajan päästä sinä ehkä kiität minua enemmästäkin ja minä puolestani kiitän sinua siitä, että veit tyttökultani Rozlogista Bariin. Sillä sieltä minä hänet löysin ja nyt minä mielelläni kutsuisin sinut häihin. Mutta valitettavasti niitä ei voi viettää tänään eikä huomenna, sillä nythän on sota. Ja sinä olet vanha mies ehket enään elä siihen asti.
Huolimatta tilansa kaameudesta, heristi Zagloba korviansa.
— Häihinkö? mutisi hän.