— Pojat!
Kuusi zaporogilaista riensi tupaan.
— Ottakaa tuo raato ja heittäkää navettaan, mutta varjelkaa kuin silmäterää.
Kasakat riuhtaisivat mukaansa herra Zagloban, kaksi piti kiinni käsistä, kaksi jaloista ja yksi takaapäin tukasta. He nostivat hänet pois tuvasta, kantoivat pihan poikki ja heittivät vihdoin tunkiolle navettaan. Senjälkeen pantiin ovet kiinni ja vankia ympäröitsi täysi pimeys. Ainoastaan seinähirsien läpi ja katon rajasta tunkeutui sinne tänne yön kalpeaa valoa. Hetken perästä herra Zagloban silmät jo olivat tottuneet pimeyteen. Hän katseli ympärilleen ja näki, että navetassa ei ole sikoja eikä kasakoita. Viimemainittujen puhe kuului muuten selvästi jokaisen neljän seinän läpi. Nähtävästi oli koko talon ympärille asetettu kiinteä vahtiketju, mutta tästä kaikesta välittämättä vaipui herra Zagloba sikeään lepoon.
Ennen kaikkea: hän oli vielä hengissä! Kun Bohun oli väläytellyt veistänsä hänen silmäinsä edessä, oli hän ollut varma, että hänen viimeinen hetkensä jo on lyönyt. Hän oli uskonut henkensä Jumalan haltuun — tosin kyllä suurimmassa pelossa. Mutta Bohun oli nähtävästi päättänyt säästää hänet tarkemmin harkittua kuolemaa varten. Hän ei ainoastaan halunnut kostaa, vaan erityisesti tyydyttää itseänsä kostamalla sille, joka oli riistänyt häneltä hänen kaunottarensa, vahingoittanut hänen kasakkakunniaansa ja verhonnut hänet pilkkaan aivan kuin lapsi pannaan kapaloon. Herra Zagloban edessä oli siis hyvin surullinen tulevaisuuden näköala, mutta vastaiseksi häntä kuitenkin lohdutti ajatus, että vielä hän on hengissä, että hänet luultavasti viedään Krywonosin luo ja vasta siellä pannaan piinapenkkiin — sanalla sanoen, että hänellä siis on muutamia, ehkäpä montakin päivää edessään. Sillävälin hän nyt makaa itsekseen navetassa ja saattaa yön hiljaisuudessa miettiä ovelia keinoja.
Tämä oli ainoa hyvä puoli asiassa. Mutta heti kun pahat johtuivat hänen mieleensä, alkoivat pelon pöyristykset tuhatlukuisina kierrellä hänen selkäänsä. Ovelat keinot!…
— Jos tässä navetassa makaisi sika, mutisi herra Zagloba, — niin hänellä olisi käytettävänään enemmän keinoja kuin minulla, sillä hänellä ei olisi liekakeppinä oma sapeli. Vaikkapa itse Salomo makaisi täällä sidottuna, niin ei hän olisi viisaampi omia roimahousujansa tai minun saappaani korkoa. Oi hyvä Jumala, mistä sinä minua rankaiset? Niin monen monituisen ihmisen joukosta tahdoin minä enimmin välttää juuri tuota yhtä konnaa ja sellainen on kohtaloni, että juuri häntä en voinut välttää. Minun nahkaani tullaan vanuttamaan niinkuin schwiebusilaista verkaa. Jos joku toinen olisi saanut minut käsiinsä, niin olisin selittänyt liittyväni kapinaan ja sitten paennut. Mutta jollei kukaan toinenkaan olisi sitä uskonut, niin vielä vähemmän tämä. Minä tunnen, että sydämeni jähmettyy. Pirut ovat tuoneet minut tänne. Hyvä Jumala, en voi liikuttaa kättä enkä jalkaa, hyvä Jumala!
Mutta hetken perästä mietti herra Zagloba, että jos hänen kätensä ja jalkansa olisivat vapaina, niin hän pikemmin voisi ryhtyä johonkin ovelaan keinoon. Entä jos tästä sentään koettaisi jotakin. Jos hänen onnistuisi temmata sapeli polviensa alta, niin kaikki muu menisi helpommin. Mutta kuinkas sen saa sieltä temmaistuksi? Hän kääntyi kyljelleen. Ei auttanut! Herra Zagloba vaipui mietteisiin.
Sitten alkoi hän yhä nopeammin ja nopeammin liikutella omaa selkäänsä ja jokaisen liikkeen mukana hän solui puoli tuumaa eteenpäin. Hänen tuli kuuma, hänen tukkansa oli hiessä pahemmin kuin tanssittua. Vuoroin häntä väsytti niin että täytyi levätä, vuoroin hän taas keskeytti työnsä siitä syystä, että hänestä tuntui siltä kuin joku kasakoista olisi tullut ovelle. Sitten hän alkoi uudella innolla, päästen vihdoin seinälle asti.
Nyt rupesi hän heiluttelemaan itseään toisella tavalla, ei pitkinpäin, vaan kyljeltä kyljelle, niin että hän joka kerralla hiljaa löi seinään sapelinsa päällä. Se solui näet siten polvien alta, painuen yhä enemmän sisäänpäin kahvan puolelle.