Herra Zagloban sydän takoi kuin vasara, sillä hän huomasi, että tämä keino tepsii.
Ja hän työskenteli edelleen, koettaen tehdä lyönnin niin hiljaa kuin suinkin ja vain silloin, kun kasakkain keskustelu teki kevyet lyönnit kuulumattomiksi. Vihdoin tuli hetki, jolloin tupen pää oli kyynärpään ja polven tasalla ja jolloin vielä muutama heilutus seinää kohden ei enään voinut työntää sitä sisäänpäin.
Sensijaan toisella puolella jo riippui melkoinen ja paljon raskaampi osa sapelia, siihen kun kuului myöskin kahva.
Kahvassa oli risti, niinkuin käyrissä, leveissä sapeleissa tavallisesti; herra Zagloba pani turvansa tähän ristiin. Ja hän alkoi nyt heiluttelunsa kolmatta kertaa, mutta tällä kertaa hänen ponnistustensa tarkoituksena oli kääntyä jaloin seinää vastaan. Saatuansa aikaan tämän, hän alkoi liikkua pitkinpäin. Sapeli oli vielä kinttujen ja käsivarsien välissä, mutta kahva tarttui vähän päästä permannon epätasaisuuksiin. Vihdoin alkoi risti käydä yhä lujemmin kiinni. Herra Zagloba heilautti: itseään viimeisen kerran ja hetkeksi naulasi ilo hänet kiinni paikalleen.
Sapeli höltyi irralleen tupesta.
Zagloba otti silloin kätensä polvien alta ja vaikka hänen kämmenensä vielä olivat siteissä, tarttui hän niillä sapeliin. Tuppea piteli hän kiinni jaloin ja veti ulos terän.
Siteiden poikkileikkaaminen jaloista oli nyt vain hetken työ.
Vaikeampaa oli saada siteet leikatuiksi poikki kämmenistä. Herra Zagloban täytyi asettaa sapeli tunkiolle, selkä alaspäin ja terä ylöspäin ja terää vastaan sahata köysiä siksi kunnes ne menivät poikki.
Kun hän oli saanut sen tehdyksi, ei hän ollut ainoastaan vapaa, vaan myöskin asestettu.
Hän veti syvältä henkeään, teki ristin merkin ja kiitti Jumalaa.