Mutta päästä kahleiden katkomisesta siihen, että on vapaa Bohunin käsistä — siihen oli vielä pitkä matka.
— Mitäs nyt? kysyi itseltään herra Zagloba.
Eikä hän keksinyt vastausta. Navetan ympärille oli vahdeiksi asetettu kasakoita, niitä oli siellä yhteensä noin sata. Ei hiirikään olisi päässyt huomaamatta pujahtamaan niiden välitse, saatikka sitten niin paksu mies kuin herra Zagloba.
— Minä huomaan, että alan käyttää kantapäitäni, sanoi hän itsekseen, — mutta kekseliäisyyteni tällä hetkellä tuskin on sen arvoinen, että sillä voisi edes rasvata saappaat. Parempaa rasvaa totta totisesti ostaa unkarilaisilta markkinoilla. Jollei Jumala nyt lähetä minulle jotakin keinoa, niin minusta pian tehdään paistia korpeille. Mutta jos hän lähettää keinon, niin olen minä valmis aina elämään puhtaudessa niinkuin herra Longinus.
Kasakkain äänekkäämmäksi käynyt puhe seinän takana keskeytti hänen mietiskelynsä. Hän hypähti pystyyn ja vei korvansa hirsien rakoa vastaan.
Kuivista honkapalkeista kaikuivat äänet kuin teorban kopasta. Sanat kuuluivat ihan selvästi.
— Minnekkä me täältä lähdemme, isä Owsiwuj? kysyi eräs ääni.
— En tiedä, varmaan Kamienieciin, vastasi toinen.
— Kaikkia kanssa, hevoset jaksavat tuskin laahata jalkoja perässään.
Eivät ne jaksa sinne asti.
— Siksipä me olemme pysähtyneetkin tänne. Aamulla ne jo ovat levänneet.