— Jumala armahtakoon!
— Meidän kai on määrä ottaa tuo ljahi ja hänen sotamiehensä ja lähteä pakoon.
— Kuinka pakoon? Hevosethan jo muutenkin ovat kaatumaisillaan.
— Hullusti ovat asiat, rakkaat veljet. Jos minä olisin atamani, niin leikkaisin tuon ljahin kaulan poikki yksintein ja palaisin Kamienieciin vaikkapa jalkaisin.
— Me otamme hänet mukaamme Kamienieciin. Siellä saavat atamanimme leikkiä hänen kanssaan.
— Pikemmin leikkivät pirut teidän kanssanne, mutisi Zagloba.
Vaikka Zagloba kauhistuksissaan ajattelikin Bohunia, tai ehkäpä juuri siksi, vannoi hän itselleen, ettei antaudu elävänä. Hän on vapaa kahleista, hänellä on sapeli käsissään, hän puolustaa itseään. Jos hakkaavat hänet maahan, niin hakatkoot, elävänä ainakaan eivät saa.
Kaikesta päättäen tavattomasti uupuneiden hevosten korskuna ja läähätys teki keskustelun kuulumattomaksi, mutta antoi sensijaan jonkinlaista vauhtia herra Zagloban ajatuksille.
— Jospa minä pääsisinkin tuon seinän läpi ja voisin äkkiarvaamatta istuutua hevosen selkään! ajatteli hän. — Onhan yö ja ennenkuin huomaisivatkaan mitä on tapahtunut, olisin minä jo kadonnut heidän näkyvistään. Noissa rotkoissa on päivälläkin vaikea ajaa pakenijaa takaa, saatikka sitten pimeydessä. Jospa Jumala vain antaisi minulle tilaisuuden.
Mutta tilaisuus ei ollut helposti saatavissa. Sitävarten olisi täytynyt kaataa seinä, johon olisi tarvittu herra Podbipientan voimat, tai olisi täytynyt kaivautua seinän alitse kuin kettu, mutta silloin taas olisi se varmaan kuultu ja huomattu ja karkuri olisi otettu niskasta kiinni ennenkuin hän olisi saanut jalkansa jalukseen.