Herra Zagloban päähän pälkähtivät tuhannet oveluudet, tuhannet keinot, mutta juuri siksi että niitä oli tuhansia, ei yksikään esiintynyt selvänä.
— Ei auta enään mikään, täytyy panna nahkansa alttiiksi, ajatteli hän.
Ja hän ryntäsi kolmatta seinää kohden. Yhtäkkiä löi hän päänsä jotakin kovaa vastaan. Hän tunnusteli: siinä oli portaat. Hän ei ollutkaan sikoläätissä, vaan puhvelinavetassa ja siinä oli puolet pituudesta ullakkona, jota käytettiin olki- ja heinäsuojana! Hetkeäkään epäilemättä herra Zagloba kiipesi ylös.
Sitten hän istuutui, hengähti ja veti verkalleen portaat ylös perässään.
— No nyt minä olen linnoituksessa, mutisi hän. — Vaikkapa löytäisivät toisetkin raput, niin eivät äkkiä saa minua käsiinsä. Jollen minä halkaise kahtia ensimäistä kalloa, joka kohoaa tänne ylös, niin kärvennettäköön minut paistiksi. Niin, piru vieköön, sanoi hän samassa, — he voivat todellakin minut sekä kärventää että paistaa ja vieläpä sulattaa rasvaksikin. Mutta koettakootpas vain! Silloin saavat kuin saavatkin polttaa navetan eivätkä kuitenkaan ota minua elävänä käsiinsä. Minusta taas on yhdentekevää noukkivatko korpit minua raakana tai paistettuna. Kunhan vain pääsen noiden rosvojen käsistä, niin vähät muusta, ja minä toivon, että se vielä jollakin keinoin onnistuu.
Herra Zagloba siirtyi helposti äärimmäisestä epätoivosta toivoon. Yhtäkkiä sai hän sellaisen luottamuksen itseensä kuin jos hän olisi ollut ruhtinas Jareman leirissä. Eikä hänen asemansa kuitenkaan ollut paljoakaan parantunut. Hän istui navetanparvella ja sapeli kourassa saattoi hän todella kauvan puolustaa pääsyä sinne. Mutta siinä olikin kaikki. Navetan parvelta oli vapauteen pitkä tie, sillä alhaalla odottivat häntä seinänvierellä vaanivien kasakkain piikit.
— Mitähän tästä vielä tulee? mutisi herra Zagloba ja alkoi, varovasti lähennellen kattoa, kaivella ja repiä katto-olkia avatakseen itselleen "prospectuksen" maailmaan.
Tämä kävi jotenkin helposti, sillä tappaaksensa valvomisensa yksitoikkoisuutta keskustelivat kasakat yhä seinämällä ja lisäksi puhalsi kova tuuli, joka humisten läheisissä puissa vaimensi katto-olkien liikuttelemisesta syntyneen hälyn.
Hetken perästä oli aukko valmis. Herra Zagloba pisti päänsä ulos ja rupesi katselemaan ympärilleen.
Yö alkoi jo väistyä ja taivaan itäisellä rannalla tuntui ensimäinen päivänsalo. Sen kalpeassa valossa näki herra Zagloba koko pihamaan täynnään hevosia. Tuvan edessä nukkui kasakoita pitkiksi, epäselviksi viivoiksi vetäytyneissä riveissä. Etäämpänä kohosi kaivonvintta ja näkyi vesiruuhi, jossa välkkyi vettä. Näiden läheisyydessä taasen oli rivi nukkuvia, sekä lisäksi kymmenkunta miestä, paljaat sapelit käsissä. Nämä miehet kävelivät edestakaisin.