— Siellä ovat minun mieheni niiniköysiin sidottuina, mutisi Zagloba. — Äh, lisäsi hän, — jospa ne olisivatkin minun eikä ruhtinaan miehiä. Kyllä olen heitä hyvin johtanut, olen vienyt heidät koiran kurkkuun. Häpeä minun on näyttää silmiäni, jos Jumala antaa minulle vapauden takaisin. Ja minkätakia tämä kaikki on tapahtunut? Rakkauden ja juomisen. Mitäs se minuun kuuluu, että moukat menevät naimisiin? Minulla oli yhtä vähän tekemistä heidän juhlassaan kuin koiralla häissä. Minä luovun totta totisesti tuosta kavaltajasta, simasta, sillä se laskeutuu jalkoihin eikä nouse päähän. Kaikki paha maailmassa tulee juoppoudesta, sillä jos meidän päällemme olisi hyökätty ollessamme selvinä, niin olisin minä saanut voiton ja sulkenut Bohunin navettaan.
Herra Zagloban katse sattui uudestaan majaan, jossa Bohun nukkui ja hän jäi tuijottamaan sen ovea kohden.
— Nuku, varas, mutisi hän, — nuku ja näe unta, että pirut nylkevät sinua. Sillä niin sinun lopulta kuitenkin käy. Sinä tahdoit tehdä minun nahastani seulan, mutta koetappa kiivetä tänne ylös, niin saamme nähdä enkö minä hakkaa sinun vuotaasi, niin ettei se kelpaa kengiksi koirillekaan. Kunpa täältä vain pääsisi pois, kunpa pääsisikin! Mutta kuinka?
Tehtävä oli todellakin melkein mahdoton täyttää. Koko piha oli ahdettu niin täyteen miehiä ja hevosia, että vaikkapa herra Zagloba olisikin päässyt pois navetasta ja kiivennyt alas katon kautta, niin hän olisi joutunut jonkun hevosen päälle. Niitä seisoi nimittäin tuossa aivan navetan vieressä eikä hän olisi mitenkään voinut paeta edes portille asti, saatikka sitten onnistunut juoksemaan portin taakse.
Ja kuitenkin hänestä tuntui, että hän jo oli suorittanut vaikeamman puolen tehtäväänsä: hän oli vapaa, asestettu, ja hän istui ullakolla kuin linnoituksessa.
— Mitä hittoa, arveli hän, — sitävartenkos minä olen irroittanut itseni niiniköysistä, että jäisin riipuksiin tuonne alas?
Ja uudelleen alkoivat ovelat keinot parveilla hänen päässään, mutta niitä oli niin paljon, ettei voinut valita ainoaakaan.
Sillaikaa oli taivas hämärtymistään hämärtynyt. Majan ympäristö alkoi tulla näkyviin varjosta ja katto kävi kuin hopean peittämäksi. Herra Zagloba saattoi jo selvemmin eroittaa eri ryhmät pihamaalla. Hän näki jo kaivon ympärillä makaavien miestensä punaiset värit ja lammasnahat, joilla kasakat nukkuivat likellä majaa. Yhtäkkiä nousi nukkuvien rivistä muuan hahmo, alkaen verkalleen astella pihan poikki ja pysähtyen silloin tällöin miesten ja hevosten luo. Hetken puheli hän vankeja vartioitsevien kasakoitten kanssa ja läheni vihdoin navettaa. Herra Zagloba luuli häntä ensi hetkessä Bohuniksi, sillä hän oli huomannut vartioiden keskustelleen hänen kanssaan kuin alaiset esimiehensä kanssa.
— Äh, mutisi Zagloba, — jos minulla nyt olisi kivääri kädessä, niin opettaisin kuinka heittäydytään pitkälleen.
Samassa hetkessä kohotti hahmo päätään ja kasvoille lankesi aamunkoiton harmaa valo. Se ei ollutkaan Bohun, vaan sadanpäämies Holody, jonka herra Zagloba heti tunsi. Holody oli nimittäin hänelle tuttu jo niiltä ajoilta, jolloin Zagloba seurusteli Bohunin kanssa Czehrynissä.