— Pojat, sanoi Holody, — ettehän nuku!
— Emme, isä, vaikka nukuttaakin. Olisi kai jo aika vaihtaa vartioita.
— Heti vaihdetaankin. Eihän tuo paholainen vain ole päässyt pakoon?
— Eipä olekkaan, jollei vain henki ole hänestä paennut, sillä hän ei ole liikahtanutkaan.
— Se on viekas kettu. Pitäkää vain silmällä mitä hän tekee, sillä hän saattaa mennä vaikkapa maan sisään.
— Heti! vastasivat muutamat kasakat, läheten tallin ovea.
— Pudottakaa samalla heiniä parvelta ja harjatkaa hevosenne, auringon nousussa lähdemme liikkeelle.
— Hyvä on, isä.
Herra Zagloba vetäytyi heti paikalla pois katon aukosta ja piilottautui ullakon luukun viereen. Samassa kuuli hän puisen salvan kolisevan ja olkien kahinan kasakkain jalkojen alla. Hänen sydämensä takoi kuin vasara, hän painoi kätensä sapelin kahvaan, uudistaen itsekseen lupauksen, että hän pikemmin antaa polttaa itsensä ja koko navetan tai hakata itsensä kappaleiksi kuin antautuu elävänä. Hän luuli myöskin, että kasakat minä hetkenä hyvänsä nostavat aika melun. Mutta hän erehtyi. Hetken perästä saattoi kuulla heidän kiireisesti kävelevän pitkin navettaa. Vihdoin virkkoi yksi heistä:
— Missä hitossa hän on? Minä haen ja haen enkä löydä. Ja tuohon me kuitenkin hänet heitimme.