Alhaalta kuului lepytteleviä ääniä:
— No, herra aatelismies, päästäkää alas portaat ja tulkaa itsekin. Ettehän voi sinne noin sulkeutua. Mitä te kiusaatte ihmisiä, tulkaa alas.
Hiljaisuus.
— Sinä olet viisas mies. Jos se sinut pelastaisi, niin jäisit sinne istumaan, mutta koska se ei sinua pelasta, niin tulethan alas vapaaehtoisesti, olethan sinä hyvä mies.
Hiljaisuus.
— Tulitpa alas tai et, niin kyllä me sinun kallosi nyljemme ja heitämme sinut suinpäin lantakasaan.
Herra Zagloba pysyi yhtä mykkänä kuunnellessaan uhkauksia kuin mielistelyjäkin. Hän istui pimeydessä kuin myyrä kuopassaan, valmistautuen vimmastuneena puolustamaan itseään. Sapeliaan hän vain yhä lujemmin pusersi käsissään, hiljalleen läähättäen ja lukien itsekseen rukouksia.
Samassa tuotiin kolme keihästä, jotka sidottiin yhteen ja asetettiin piikit aukkoa kohden. Herra Zagloban päähän pälkähti ajatus temmata ne ylös, mutta samassa hän huomasi että katto saattaa olla liian matala eikä hän kuitenkaan voi vetää niitä ylös koko pituudessaan. Sitäpaitsi olisi heti tuotu uusia keihäitä.
Tämän kestäessä oli koko navetta tullut täyteen kasakoita. Toiset näyttivät päreillä valoa, toiset toivat riukuja ja vankkurien aisoja, jotka kaikki kuitenkin osottautuivat liian lyhyiksi. Ne sidottiin hihnoilla toisiinsa, sillä keihäitä myöten oli todella mahdoton kiivetä ylös. Halukkaita ilmaantui heti.
— Minä lähden! huusi jokin ääni.