— Lyö, lyö! huusivat kasakat.
— Pannaan navetta tuleen!
— Minä sytytän sen itse, te häränhännät, ja poltan teidät yhdessä kanssani.
— Kiivetkää useampia yhtaikaa! huusi eräs vanha kasakka. — Pitäkää kiinni tikapuista ja tukekaa keihäillä. Ottakaa olkilyhde päänne ympäri ja sitten eteenpäin. Meidän täytyy saada hänet.
Tämän sanottuaan hyökkäsi hän ylöspäin ja hänen kanssaan kaksi toveria. Poikkipuut alkoivat luhistua, tikapuut taipuivat entistä enemmän, mutta noin kaksikymmentä voimakasta kättä tarttui niihin, tukien niitä keihäillä. Toiset hosuivat keihäänkärjillä aukkoon, ehkäistäkseen sapelinlyöntejä.
Muutaman hetken perästä putosi kolme uutta ruumista, päät alaspäin, navettaan.
Herra Zagloba, jota voitto oli innostuttanut, mylvi kuin puhvelihärkä ja päästeli suustaan sellaisia kirouksia, ettei niiden kaltaisia maailma vielä ollut kuullut ja että niitä kasakatkin varmaan olisivat pelästyneet, jolleivät olisi olleet raivon vallassa. Muutamat pistelivät keihäillään ullakon lattiaa, toiset kiipesivät ylös tikapuita, vaikka aukossa odotti varma kuolema. Yhtäkkiä kuului ovelta huuto ja navettaan ryntäsi itse Bohun.
Hän oli lakitta päin, yllään ainoastaan paita ja roimahousut, kädessä paljas sapeli. Hänen silmänsä kiiluivat.
— Menkää katon kautta, senkin lurjukset! huusi hän. — Repikää olkikatto ja ottakaa hänet vangiksi elävänä.
Mutta Zagloba mylvi hänet nähdessään: