— Tule vain tänne, moukka, minä lyön sinulta pois sekä nenän että korvat, kaulaasi en ota, sillä se kuuluu pyövelille. No, joko olet käynyt pelkuriksi. Sitokaa köysiin tuo konna, niin saatte minulta armon. Kuule sinä, hirtehinen, senkin juutalaissämpylä, pistäppä vain pääsi tänne, no yritäppä, tervetuloa vain! Kyllä minä sinua kestitän niin että muistat, sekä sinä että sinun isäsi perkele ja hänen ystävättärensä sinun äitisi.
Samassa alkoivat kattohirret rytistä. Nähtävästi olivat kasakat päässeet katolle ja repivät juuri pois olkipeittoa. Zagloba kuuli sen, mutta pelko ei vähentänyt hänen voimiaan. Hän oli ikäänkuin juopunut tappelusta ja verestä.
— Minä siirryn nurkkaan ja kuolen siellä, ajatteli hän. Mutta samassa alkoi pihamaalta kuulua laukauksia ja kymmenkunta kasakkaa riensi navettaan.
— Isä, isä, huusivat he minkä jaksoivat, — kuule… Herra Zagloba ei ensi hetkessä käsittänyt, mitä oli tapahtunut ja ällistyi. Hän katsoi alas aukosta: navetassa ei enään ole ketään. Kattokaan ei enään rytissyt.
— Mitä tämä on? Mitä on tapahtunut? huusi hän ääneensä. — Haa, minä ymmärrän: he aikovat sytyttää navettaa ja ampuvat sitävarten kattoon.
Ulkoa kuului yhä kauheampaa melua ja kavioiden töminää. Laukauksiin sekaantui ulvonaa ja teräksen helinää. Hyvä Jumala, eihän siellä vain ole taistelu? mietti herra Zagloba, kurkistaen ulos lävestä, jonka oli tehnyt kattoon.
Hänen jalkansa nytkähtivät ilosta.
Pihamaalla kiehui taistelu, tai oikeammin sanoen sai herra Zagloba nähdä Bohunin kasakkain kauhean tuhon. He olivat joutuneet äkkiarvaamattoman hyökkäyksen alaisiksi, heitä ammuttiin aivan läheltä sekä päähän että rintaan, senjälkeen kun heidät ensin oli tungettu aitoja, rakennusta ja latoja vastaan. Heitä iskettiin miekoilla, hevosrintojen aalto työnsi heidät maahan, kaviot tallasivat heidät ja niin sortuivat kasakat, voimatta tehdä juuri ensinkään vastarintaa. Punaisiin väreihin puetut sotamiesrivit hakkasivat hurjasti eteensä ja löivät pakenevat maahan, sallimatta heidän järjestyä, käyttää sapeliansa, hengähtää tai edes päästä satulaan. Vain muutamat yksityiset ryhmät puolustautuivat, toiset koettivat keskellä mellakkaa ja savua sitoa irralle päästettyjä satulavöitä, mutta heidät tuhottiin ennenkuin he ehtivät astua jalukseen. Toiset taas, heittäen käsistään keihäät ja sapelit, pakenivat hirsiaitaa kohden, takertuivat pölkkyjen väliin tai hyppelivät yli aidan, rumasti huutaen ja ulvoen. Nuo onnettomat luulivat, että itse ruhtinas Jeremi äkkiarvaamatta oli hyökännyt heidän päällensä kuin kotka ja että koko hänen sotavoimansa hakkaa heidät maahan. He eivät ehtineet tointua eivätkä katsella ympärilleen. Voittajien huudot, sapelien kalske ja laukausten pauke ajoivat heitä edellään kuin myrsky, ratsujen kuuma hengitys tuntui heidän niskassaan. "Miehet, pelastakaa itsenne!" kuului joka taholta. "Lyö, hakkaa!" vastasivat hyökkääjät.
Vihdoin näki herra Zagloba pienen herra Wolodyjowskin seisovan portilla kymmenkunnan sotamiehen etunenässä ja jakavan käskyjä sekä äänellään että komentonuijallaan. Tuontuostakin ryntäsi hän harmaan ratsunsa selässä keskelle mellakkaa ja minne hän vain oli ehtinyt hevosensa kääntää siellä kaatui jo mies, ääntä päästämättä. Mestarien mestari oli totisesti herra Wolodyjowski, sotilas vereltään ja hengeltään. Hänen silmänsä hallitsivat kaiken aikaa taistelun kulkua, välistä teki hän siellä täällä korjauksia, palasi entisille jäljilleen ja tarkasti, sekä antoi samassa taasen ohjauksia, aivan niinkuin soittokunnan johtaja välistä itse ottaa osaa soittoon, välistä taasen lakkaa soittamasta, herkeämättä valvoakseen kokonaisuutta ja sitä että jokainen yksityinen pitäisi huolta osastaan.
Tämän nähdessään alkoi herra Zagloba tömistellä lautoja navetanparvella niin että tomupilvet nousivat. Hän taputti käsiään ja mylvi.