— Hakkaa niitä koiria, lyö ja surmaa, nylje, huitaise pää poikki, kaada maahan, lyö, surmaa! Ryntää eteenpäin vain, lyö niitä sapelilla, tuhoa ne!
Näin huusi herra Zagloba ja huhtoi käsillään. Hänen silmänsä olivat ponnistuksesta aivan veristyneet, hetkeksi tummeni maailma hänen edessään, mutta kun hän taasen sai näkönsä takaisin, oli hänen edessään vieläkin kauniimpi näytelmä. Tuolla, muutaman kymmenen kasakan keskellä kiiti hevosen selässä Bohun kuin salama, lakitta päin, paitahihoillaan ja roimahousuissa, hänen jäljessään taas sotamiestensä etunenässä pieni herra Wolodyjowski.
— Lyö, huusi Zagloba, — se on Bohun!
Mutta ääni ei kantanut sinne asti. Bohun oli kasakkoineen päässyt aitauksen tuolle puolen ja samoin herra Wolodyjowski. Muutamat kasakat olivat jääneet jälkeen, toisten hevoset olivat ajossa kompastuneet. Herra Zagloba näki Bohunin päässeen tasangolle ja samoin herra Wolodyjowskin. Yhtäkkiä he menivät hajalle, kasakat pakenivat ja sotamiehet ajoivat heitä takaa. Alkoi mieskohtainen takaa-ajo. Zagloba pidätteli henkeänsä, hänen silmänsä olivat pullistumaisillaan ulos kuopistaan, sillä mitä hän näkeekään? Tuolla ajaa herra Wolodyjowski Bohunin kintereillä aivan kuin ajokoira villisian niskassa, kasakka kääntää päätään, vetää esiin sapelinsa… "He tappelevat!" huutaa Zagloba. Hetki vielä ja Bohun kaatuu hevosineen, mutta herra Wolodyjowski ratsastaa hänen ylitsensä, kiitäen toisten perässä.
Bohun on kuitenkin hengissä, sillä hän nousee maasta ja juoksee tiheiden pensaiden peittämiä kallioita kohden.
— Ota kiinni, ota kiinni, se on Bohun! huutaa herra Zagloba.
Samassa kiitää esiin uusi kasakkajoukko, joka tähän asti on piiloitellut kallioiden toisella puolen ja nyt, menetettyään suojansa, hakee uutta pakotietä. Sen jäljessä, muutaman sadan askeleen päässä ryntäävät sotamiehet. Kasakkajoukko saavuttaa Bohunin, ympäröi hänet ja vie muassaan. Vihdoin se katoaa näkyvistä syvänteen mutkiin ja samaa tietä katoavat näkyvistä myöskin sotamiehet.
Herra Zagloba laski alas tikapuut, lähti pois ullakolta ja, päästyään navetasta pihamaalle, virkkoi:
— Olen vapaa…
Sen sanottuan hän alkoi katsella ympärilleen. Pihalla makasi paljon kasakoitten ruumiita ja kymmenkunta sotamiestä. Zagloba asteli verkalleen ruumiiden välitse, tarkoin katsellen jokaista. Vihdoin polvistui hän erään ruumiin ääreen.