Hetken perästä hän nousi, lakkinen kenttäpullo kädessä.
— Täynnä! mutisi hän.
Ja vietyään pullon huulilleen hän taivutti päätään.
— Ei ole hullumpaa!
Hän katsoi jälleen ympärilleen ja toisti, mutta paljon lujemmalla äänellä:
— Olen vapaa!
Senjälkeen meni hän majaan. Kynnyksellä hän kohtasi kasakkain murhaaman vanhan tynnyrintekijän ruumiin. Hän katosi tupaan. Kun hän tuli ulos, loisti hänen kupeillaan lantaan tahraantuneen viitan ympärillä Bohunin runsaasti kullalla ommeltu vyö, vyössä riippui puukko, jonka kahvassa välkkyi suuri rubiini.
— Jumala on kuin onkin palkinnut miehuuden, sillä vyökukkarokin on aika täynnä. Ah, sinä senkin likainen ryöväri! Minä toivon kuin toivonkin, että hän ei pääse pakoon. Mutta se pieni veitikka — kuulat hänet tappakoot! — se on äkäinen kuin vapsahainen. Kyllähän minä tiesin hänen olevan hyvän sotamiehen, mutta että hän sillä lailla ahdistaisi Bohunia — sitä minä en olisi uskonut. Siinä pienessä ruumiissa asuu suuri rohkeus ja voima. Bohunhan olisi voinut kantaa häntä kainalossaan kuin vuohenpoikasta. Sellainen hiton mies! Suokoon Jumala hänelle onnea, varmaan ei hän tuntenut Bohunia, sillä kyllä hän muuten olisi tehnyt hänestä lopun. Hyi olkoonkin, kuinka täällä haisee ruudilta, aivan sieraimia kutittaa. Mutta totisesti minä nyt selvisin sellaisesta pälkähästä, etten koskaan ole mokomassa ollut. Jumalan kiitos! Mutta että hän sittenkin saattoi sillä tavalla ahdistaa Bohunia. Minunpa täytyy kuin täytyykin lähemmin tarkastaa tuota Wolodyjowskia, sillä siinä miehessä piilee itse piru.
Näin puhuessaan istuutui herra Zagloba navetan kynnykselle odottamaan. Vihdoin tulivat kaukaa tasangolta näkyviin löylytyksestä palaavat sotamiehet ja heidän etunenässään ratsasti herra Wolodyjowski. Nähdessään Zagloban kiiruhti hän kulkua ja riensi, hypättyään hevosen selästä maahan, häntä kohti.
— Vieläkö minun silmäni todella näkevät teidät täällä? kysyi hän jo kaukaa.