— Minut omassa persoonassani, sanoi herra Zagloba. — Jumala teitä palkitkoon, että tulitte avukseni.
— Jumalan kiitos että ehdin ajoissa, vastasi pieni ritari, iloissaan painaen herra Zagloban kättä.
— Mutta mistä te saitte tietää, että täällä olin joutunut kiipeliin?
— Talonpojat tästä asumuksesta toivat minulle sanan.
— Ja minä kun luulin, että he olivat minut pettäneet.
— Mitä vielä, he ovat kunnon ihmisiä. Tuskinpa täältä jäi eloon muita kuin sulhanen ja morsian. Miten muun hääväen on käynyt, sitä en tiedä.
— Jos he eivät ole pettureita, niin kasakat ovat heidät surmanneet. Isäntä itse makaa kuolleena majansa edessä. Mutta vähät siitä, sanokaappa onko Bohun hengissä vai pääsikö hän pakoon?
— Olikos se Bohun?
— Juuri sama — lakiton mies, paitahihaisillaan ja roimahousuissa, se jonka kaadoitte hevosineen päivineen.
— Minä iskin häntä kämmeneen. Olipa, Jumala paratkoon, paha, etten tuntenut häntä. Mutta te, hyvä herra Zagloba, mitäs te olette tehnyt täällä?