— Mitäkö minä olen tehnyt? toisti herra Zagloba. — Käykääppä katsomaan, herra Michal.
Sen sanottuaan otti hän Wolodyjowskia kädestä ja vei hänet navettaan.
— Katsokaappas, sanoi hän.
Herra Wolodyjowski ei hetken aikaan nähnyt mitään, sillä hän tuli valosta. Mutta kun hänen silmänsä olivat hiukan tottuneet pimeyteen, niin hän huomasi ruumiit, jotka liikkumattomina makasivat lannassa.
— Ja kuka on tappanut nuo miehet? kysyi hän hämmästyneenä.
— Minä, sanoi Zagloba. — Koska kysytte mitä olen tehnyt, niin tahdoin näyttää.
— Jopa nyt jotakin! sanoi nuori upseeri, käännellen päätään. —
Mutta miten te olettekin menetellyt?
— Puolustin itseäni tuolla ylhäällä ja he rynnistivät minua vastaan alhaalta ja katon kautta. En tiedä kauvanko sitä kesti, sillä ihminen ei taistelussa laske aikaa. Bohun oli täällä, Bohun julmine joukkoineen, kaikki valittua väkeä. Kyllä hän muistaa teidät ja kyllä hän muistaa minutkin. Toisella kerralla saatte kuulla kuinka jouduin vangiksi, mitä olen saanut kestää ja kuinka minä haukuin Bohunin. Kyllä me kiistelimme myöskin kielillämme. Mutta nyt olen niin uupunut ja tatigatus, että tuskin pysyn pystyssä.
— No, toisti herra Wolodyjowski, — täytyy tunnustaa, että olette ollut miehuullinen. Mutta sen minä sanon, että te olette parempi sapelinheiluttajana kuin päällikkönä.
— Herra Michal, sanoi Zagloba, — nyt ei ole väittelemisen aika. Kiittäkäämme mieluummin Jumalaa siitä, että hän on tänään suonut meille niin suuren voiton, voiton, jonka muisto ei äkkiä himmene mielistämme.