Herra Wolodyjowski katsahti hämmästyneenä Zaglobaan. Hänestä oli näet tähän asti tuntunut siltä kuin hän olisi saanut tuon voiton, jonka herra Zagloba nähtävästi nyt tahtoi jakaa hänen kanssaan.

Mutta hän, kuten sanottu, vain loi katseen Zaglobaan, käänsi päätään ja sanoi:

— Olkoon niin.

Hetken perästä ratsastivat molemmat ystävät yhdistyneitten osastojensa etunenässä Jarmolinceä kohden.

Zagloban miehistä oli tuskin keitään kaatunut, koska he, yllätettyinä nukkumassa, eivät tehneet vastarintaa ja koska Bohun, joka oli lähetetty vartavasten ottamaan vankeja, käski ottaa heidät elävinä, murhaamatta ketään.

KAHDEKSAS LUKU.

Vaikka Bohun oli sekä miehuullinen että varovainen päällikkö, niin ei hänellä kuitenkaan ollut onnea sillä retkellä, jolle hän oli lähtenyt ennenmainittua, ruhtinas Jeremin divisionaksi luultua osastoa vastaan. Hän ainoastaan tuli vakuutetuksi siinä uskossa, että ruhtinas todella koko voimallaan oli lähtenyt liikkeelle Krywonosia vastaan, sillä niin olivat hänelle kertoneet herra Zagloban vangiksi otetut sotamiehet, jotka itse lujasti uskoivat ruhtinaan marssivan heidän perässään. Onnettoman atamanin ei nyt auttanut muuta kuin kiireesti peräytyä Krywonosin luo. Tämä yritys ei kuitenkaan ollut helppo. Kolmanteen päivään mennessä retken alusta lukien oli hänen ympärillään vain vähän yli kaksisataa kasakkaa. Muut olivat joko kaatuneet taistelussa, haavoitettuina jääneet taistelukentälle, tai harhailivat vielä rotkoissa ja kaislikoissa, tietämättä mitä tehdä, miten palata, minne mennä. Eikä tämäkään joukkonen enään ollut ehdottomasti varma, sillä lyötynä, demoralisoituna ja pelästyneenä se oli valmis pakenemaan ensimäisen hälyn syntyessä. Ja nämä olivat kuitenkin kasakkain valiojoukkoa. Parempia sotamiehiä tuskin saattoi löytää koko Siczistä. Kasakat eivät tietäneet kuinka pienellä joukolla Wolodyjowski oli hyökännyt heidän kimppuunsa, eikä, että hän vain äkkiarvaamatta ryntäämällä nukkuvien ja valmistumattomien niskaan, oli saattanut tuottaa heille niin suuren tappion. He uskoivat lujasti, että olivat tekemisissä, jollei juuri itse ruhtinaan, niin ainakin mahtavan, monta kertaa lukuisamman etujoukon kanssa. Bohun sihisi kuin tuli, käsi ruhjottuna, koko ruumis ratsun tallaamana, sairaana ja lyötynä. Hän oli päästänyt käsistään verivihollisensa ja heikontanut omaa mainettansa, sillä samat kasakat, jotka päivää ennen tappiota olisivat sokeasti seuranneet häntä Krimille, vaikkapa helvettiin ja itse ruhtinasta vastaan, olivat nyt kadottaneet uskonsa ja rohkeutensa sekä ajattelivat vain sitä kuinka pelastaisivat nahkansa tästä tuhosta. Ja kuitenkin oli Bohun tehnyt kaikki mitä johtajan tulee tehdä, hän ei ollut laiminlyönyt mitään, hän oli asettanut vartioita asumuksen ympärille ja levännyt vain sentähden, että hevoset, jotka olivat melkein yhtämittaa tulleet Kamieniecista, eivät enään jaksaneet kulkea eteenpäin. Mutta herra Wolodyjowski, jonka nuori elämä oli kulunut ainaisissa väijytyksissä ja hyökkäyksissä tatareja vastaan, oli tullut vartioston likeisyyteen kuin susi yöllä ja temmannut esiin miehet ennenkuin he ehtivät huutaa tai ampua, sekä hyökännyt niin taitavasti, että hän, Bohun, oli ehtinyt paeta, yllään vain roimahousut ja paita. Kun hurjapää tätä ajatteli, niin pimeni maailma hänen silmissänsä, hänen päätään huimasi ja epätoivo puri hänen sydäntänsä niinkuin raivohullu koira. Hän, joka oli Mustallamerellä hyökännyt turkkilaisten kaleerien päälle, hän joka oli ajanut takaa tatarilaisia aina Perekopiin asti ja pitänyt khanille ilotulitusta polttamalla hänen alamaistensa kyliä, hän joka aivan ruhtinaan käden ulottuvilla, aivan Lubnien likeisyydessä, Wasilowkassa oli tuhonnut yhden hänen rykmenttinsä, hän oli ollut pakoitettu pakenemaan paitahihaisillaan ja lakitta päin — ja vielä ilman sapelia, sillä senkin hän oli kadottanut kahakassa ritarin kanssa. Siksipä Bohun pysähdys- ja levähdyspaikoilla, kun kukaan ei ollut näkemässä, kävi kiinni päähänsä ja huusi: missä on minun kasakkakunniani, missä on minun sapeli-ystävättäreni? Ja näin huutaessa valtasi hänet villi hulluus ja hän joi itsensä tunnottomaksi, jonka jälkeen hän tahtoi mennä ruhtinasta vastaan, rynnätä koko hänen sotavoimansa päälle — sekä tuhota itsensä ja iäksi kadota ihmisten ilmoilta.

Hän tahtoi tätä, mutta hänen miehensä eivät tahtoneet. "Siellä lyödään kuoliaaksi, isä kulta, emme me lähde!" vastasivat he hänen raivoisiin kehoituksiinsa. Synkästi ja turhaan hän hulluudenkohtauksissaan iski heitä sapelilla ja ampui pistolillaan tervaa heidän kasvoihinsa — he eivät tahtoneet eivätkä lähteneet.

Oli aivan kuin maa olisi luisunut pois atamanin jalkojen alta, sillä tähän eivät hänen onnettomuutensa vielä loppuneet. Peläten, että häntä todennäköisesti ajetaan takaa, jos hän lähtee suoraan etelään päin, ja luullen, että Krywonos oli jo luopunut piirityksestään, hyökkäsi Bohun itää kohden ja törmäsi siellä herra Podbipientan osastoa vastaan. Mutta valppaana kuin kurki ei herra Longinus Podbipienta antanutkaan käydä kimppuunsa, vaan hyökkäsi itse ensinnä ja löi hajalle Bohunin joukon sitä helpommin, kun kasakat eivät olleet halukkaat taistelemaan, sekä jätti vihollisosaston herra Skrzetuskin käsiin, joka tuhosi sen niin perinpohjin, että Bohun, kauvan harhailtuaan aroilla, tuskin kymmenkunta ratsua matkassaan, vihdoin vailla kunniaa, vailla entisiä kasakoitaan, saalista ja vankeja saapui Krywonosin luo.

Mutta Krywonos, joka muuten oli niin hirveä alaisilleen, kun vastoinkäyminen oli heitä kohdannut, ei tällä kertaa ensinkään suuttunut. Hän tiesi omasta kokemuksesta, mitä on olla tekemisissä Jeremin kanssa ja lohduttelikin, vieläpä rauhoitti Bohunia. Kun tämä sai kovan kuumeen, käski hän hoitaa ja parantaa häntä sekä vaalia kuin silmäterää.