Sillävälin olivat ruhtinaan neljä ritaria, levitettyään seuduille pelkoa ja kauhua, onnellisesti ehtineet palata Jarmolinceen, missä he viipyivät muutaman päivän, jotta miehet ja hevoset saisivat levätä. Kokoontuneina samaan kortteeriin teki kukin vuorostaan herra Skrzetuskille tiliä kaikesta mikä oli häntä kohdannut ja mitä hän oli toimittanut. Lopuksi asettuivat he maljan ääreen, toverillisesti juttelemalla keventääkseen sydäntään ja tyydyttääkseen toinen toistensa uteliaisuutta.
Mutta nyt sai tuskin kukaan muu suunvuoroa herra Zaglobalta. Hän ei tahtonut kuunnella, hän halusi vain että häntä kuunneltaisiin, sillä hänestä tuntui, että hänellä on enimmän kerrottavaa.
— Hyvät herrat, sanoi hän, — minä jouduin vankeuteen, se on aivan totta, mutta onnen pyörä kieppuu. Bohun on koko elämänsä iän lyönyt muut, mutta tällä kertaa me löimme hänet. Niin käy tavallisesti sodassa, että tänään pehmität sinä toisen nahkaa ja huomenna peitotaan omaa nahkaasi. Mutta Bohunia rankaisi Jumala siitä, että hän oli hyökännyt meidän, vanhurskaan unessa sikeästi nukkuvien päälle ja herättänyt meidät konnamaisella tavalla. Hohhoh, hän luuli pelästyttävänsä minut inhoittavalla haukkumisellaan, mutta minäpä sanon teille, hyvät herrat, että kun minä pusersin häntä, niin hän heti kadotti rohkeutensa, hämmentyi ja puhui asioita, joita ei itsekään olisi tahtonut ihmisten tietoon. Vaan mitäpäs niistä kertoilee. Jollen minä olisi joutunut vangiksi, niin emme olisi herra Michalin kanssa yhdessä tulleet toimittaneiksi hänelle tappiota — sanon yhdessä, sillä tässä jutussa on minullakin ollut tärkeä osani, magna pars fui, sen minä väitän kuolemaani asti, niin totta kuin Jumala minulle terveyttä antakoon. Minä toistan siis: jollemme yhdessä herra Michalin kanssa olisi lyöneet häntä, niin ei herra Podbipienta olisi saanut tilaisuutta iskeä häntä kantapäihin eikä myöskään herra Skrzetuski, ja vihdoin: jollemme me olisi häntä tuhonneet, niin hän olisi tuhonnut meidät ja jollei tämä kaikki olisi tapahtunut, niin kenen syy se olisi ollut?
— Olettepa te aika kettu, sanoi herra Longinus, — täällä heilutatte häntää, tuolla pujahdatte tiehenne ja aina vain pelastatte nahkanne.
— Tyhmä ajokoira juoksee häntänsä perässä, sillä sitä ei hän saa kiinni eikä vainullansa voita mitään ja lopulta menettää koko vainunsa. Paljonko te kadotitte miehiä?
— Kaikkiaan kaksitoista ja muutamia haavoittui, ei meitä pahasti lyöty.
— Entä te, herra Michal?
— Noin kolmekymmentä, sillä minä tein hyökkäyksen äkkiarvaamatta.
— Ja te, herra päällikönsijainen?
— Yhtä monta kuin herra Longinus.